Let me tri!

Loman jälkeen treenaaminen on ollut vaikeaa ja tieto lähestyvistä kisoista on aiheuttanut ahdistusta. Minun on ollut vaikea löytää harjoitteluun tsemppiä ja iloa, vaan sen sijaan olen kokenut riittämättömyyttä ja häpeää siitä miten ristiriidassa toiveeni ja todellisuus ovat. On tuntunut siltä että olen jonglööriä leikkivä pelle joka ei saa pallojaan pysymään ilmassa, vaan aina joku tippuu lattialle: lajitekniikat, pyörämekaniikka, varusteet, ravinto...  Ensimmäinen kisa on jo viikon päästä sunnuntaina Sääksitriathlonin perusmatkalla. En ole päässyt tällä viikolla kunnolla takaisin treeniohjelmaan kiinni, ehkä osin henkisestä stressistä, osin jatkuvasta kuumuudesta, tai mistä lie. Niinpä päätin ottaa pienen aikalisän ja sovelsin treenejä oman fiiliksen mukaan tai jätin kokonaan väliin ja yritin olla vuoroin ajattelematta triathlonia tai sitten muistella hyviä hetkiä sen parissa. Perjantai-iltaan mennessä mieliala alkoi kohota sen verran että aloin valmistautua lauantain, eli

Ulkona tuuli nostattaa järveen vaahtopäitä ja puiden oksat heiluvat vielä hennon vihreinä harmaata taivasta vasten. Posiolla kesä on vasta alkamassa. Kitkajärvestä jäät lähtivät tällä viikolla vain muutama päivä ennen tuloamme. Ensi viikolla menemme paremman puoliskoni kanssa vaeltamaan Karhunkierrokselle, mutta sitä ennen meillä on pari päivää aikaa tutustua vanhempieni uusiin kotikulmiin. Tunnustan että minulla on vähän ikävä viikonlopun pitkiä treenejä sekä harmitus viimeisen kahden viikon vajaista treenitunneista ärtyneen takareiden takia, ja reissun aiheuttamasta tauosta treeniohjelmaan vaikka patikoidessa saakin aamusta iltaan pk-treeniä samalla luonnosta nauttien. Kävin kuitenkin tänään juoksemassa oman pikkukovan lenkin metsätiellä ja mietin juostessani että ehkä voisin alkaa taas pitää blogia. Ehkä voisin yrittää taas kirjoittamalla saada ajatukseni urheilemisesta ja liikkumisesta selkeämmäksi. Sitä varten on mentävä ensin hieman taaksepäin. Elokuussa 2018 kisasin viimeise