Triathlonistin paluu
Ulkona tuuli nostattaa järveen vaahtopäitä ja puiden oksat heiluvat vielä hennon vihreinä harmaata taivasta vasten. Posiolla kesä on vasta alkamassa. Kitkajärvestä jäät lähtivät tällä viikolla vain muutama päivä ennen tuloamme. Ensi viikolla menemme paremman puoliskoni kanssa vaeltamaan Karhunkierrokselle, mutta sitä ennen meillä on pari päivää aikaa tutustua vanhempieni uusiin kotikulmiin.
Tunnustan että minulla on vähän ikävä viikonlopun pitkiä treenejä sekä harmitus viimeisen kahden viikon vajaista treenitunneista ärtyneen takareiden takia, ja reissun aiheuttamasta tauosta treeniohjelmaan vaikka patikoidessa saakin aamusta iltaan pk-treeniä samalla luonnosta nauttien. Kävin kuitenkin tänään juoksemassa oman pikkukovan lenkin metsätiellä ja mietin juostessani että ehkä voisin alkaa taas pitää blogia. Ehkä voisin yrittää taas kirjoittamalla saada ajatukseni urheilemisesta ja liikkumisesta selkeämmäksi. Sitä varten on mentävä ensin hieman taaksepäin.
Elokuussa 2018 kisasin viimeisen triathlonini Tahkon savolaisella perusmatkalla. Takana oli kisojen täyteinen kesä, olin tasooni nähden hyvässä kunnossa ja paransin aikojani. Tuntui kuitenkin etten jaksanut enää innostua harjoittelusta, sillä elämääni oli ilmestynyt jotain mihin halusin panostaa triathlonia enemmän. Kesällä alkanut parisuhde käänsi prioriteetit ylösalaisin niin että jaksoin vain juuri ja juuri keskittyä treenaamaan ja kisaamaan kisat joihin olin ilmoittautunut. Tahkon kilpailun jälkeen heitin pyyhkeen kehään, päätin vuoden kestäneen valmennussuhteen Tribaseen ja olin jonkin aikaa treenaamatta, paitsi syyskuussa seikkailin Slovakiassa Jussi Kiiran huoltajana Janosik-extremetriathlonissa ja loka-marraskuun vaihteessa Tribasen järjestämällä Torreviejan leirillä, jossa pääsin ensimmäistä kertaa pyöräilemään Suomen ulkopuolella sekä uimaan meressä. Leirillä tuntui että sytyin urheiluun hetkellisesti uudestaan ja myös entinen valmentajani Panu Lieto kannusti jatkamaan triathlonia, mutta kotiin palattuani treenaaminen vaihtui taas omaksi iloksi liikkumiseen ja elämäni ihmiseen tutustumiseen.
Keväällä 2019 ilmoittauduin vain syksyn Finlandia marathonille, johon en treenannut mitenkään suunnitelmallisesti, muuta kuin yrittämällä tehdä säännöllisesti pitkiä lenkkejä ja liikkumalla muuten sen mukaan kuin huvitti. Juhannuksen vietin Sveitsissä taas Jussin huoltajana Swissman extremetriathlonissa, mutten muuten koko kesänä koskenut märkäpukuun tai triathlonpyörään. Maantiepyörällä sen sijaan ajelin ja osallistuin sillä myös ensimmäistä kertaa Leppälahtitempoon. Syksyllä maraton ei mennyt kovin hyvin, osittain vatsavaivojen takia, mutta pääsin sentään maaliin.
Ehkä Swissmanin reissu jätti jotain kytemään, sillä päädyin ilmoittautumaan seuraavan vuoden Tahkon Ironmaniin ihan vain sillä tavoitteella että pääsisin maaliin ja saisin kokeilla miten selviytyisin triathlonin täysmatkasta. En hankkinut valmennusta, sillä koin että tavoitteeni ei vaatisi niin tarkkaan mietittyä valmistautumista, vaan riittävän hyvää ja säännöllistä perusharjoittelua. Omatoimisen treenailun lisäksi kävin marras- ja tammikuussa Vierumäellä Finntriathlonin viikonloppuleireillä, jonne olisin mennyt myös maaliskuussa ja lisäksi toukokuussa TriathlonSuomen Gironan leirille. Ne kuitenkin peruuntuivat koronaviruksen takia, ja uimahallit sekä kuntosalit menivät kiinni. Yhtäkkiä tuntui ettei minulla ollut enää mitään hajua miten muuttuneessa tilanteessa pitäisi harjoitella ja olisiko kesällä edes kisoja joita varten treenata.
Olin niin eksyksissä ja turhautunut että halusin palata takaisin ohjattuun harjoitteluun. Kyselin seuralaisiltani vinkkejä ja päädyin Tapio Piesasen valmennukseen. Aloitimme yhteistyön toukokuun alussa, ja alku on ollut ja tulee vielä olemaan minulle opettelua siinä miten tätä hommaa tehtiinkään tavoitteellisemmin. Vaikka olin yrittänyt pitää oman harjoitteluni sopivan vaihtelevana, se oli kuitenkin tainnut päästä puuroutumaan enkä ollut tehnyt kovia treenejä tarpeeksi usein, vaan junnasin liikaakin pk-alueella. Peruskuntoni on melko hyvä mutta mitä korkeammalle tehoissa mennään sen vaikeammaksi eteneminen käy ja myös usko omiin kykyihini ohenee.
Tapiolla on valmennettavanaan kovia ja intohimoisia urheilijoita, sellaisia joihin itsekin halusin vielä alkukesästä 2018 kuulua, mutta nyt olen joutunut kysymään itseltäni onko tavoitteeni edelleen jatkaa höntsäilyä, mennä soitellen sotaan ja toivoa parasta, vai haluanko oikeasti nostaa tasoani ja teroittaa tavoitteitani sekä pystynkö asennoitumaan pitkäjänteiseen työhön jota kestävyysurheilussa menestyminen vaatii. En oikeastaan tiedä mitä haluan; onko menestyminen ikäsarjoissa minulle se juttu, vai kenties omien aikojen parantaminen ja itseään vastaan kisaaminen? En osaa kuvitella että triathlon olisi minulle enää maailman tärkein asia, mutta joka tapauksessa se on tärkeä osa elämääni.
Tänä kesänä ei ole Tahkon Ironmania, mutta pienempiä kisoja onneksi järjestetään. Olen ilmoittautunut 5.7. perusmatkalle Sääksitriathloniin, 26.7. myöskin perusmatkalle Strömmantriathloniin sekä 8.8. ensimmäiselle puolimatkalleni Kangasala City Triathloniin. Koska edellisistä kisoista on lähes kaksi vuotta aikaa, tunnen tarvitsevani aikaa lämmetä kisaamiseen ja tottua sen aiheuttamaan lataukseen ja jännitykseen, ennen kuin pystyn oikeasti nauttimaan siitä. Koen tarvetta saada vahvistua niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta se myös vaatii omien rajojen rikkomista ja epämukavien olotilojen ja tuntemusten sekä epävarmuuden kohtaamista. On oikeastaan hyvä että ensimmäinen täysmatkani siirtyi vuoden päähän ja että minulla on aikaa oppia uudestaan triathlonistiksi, mutta myös matkalla on uskallettava haastaa itseään, ja uskon että opin vielä taas nauttimaankin siitä.
Tunnustan että minulla on vähän ikävä viikonlopun pitkiä treenejä sekä harmitus viimeisen kahden viikon vajaista treenitunneista ärtyneen takareiden takia, ja reissun aiheuttamasta tauosta treeniohjelmaan vaikka patikoidessa saakin aamusta iltaan pk-treeniä samalla luonnosta nauttien. Kävin kuitenkin tänään juoksemassa oman pikkukovan lenkin metsätiellä ja mietin juostessani että ehkä voisin alkaa taas pitää blogia. Ehkä voisin yrittää taas kirjoittamalla saada ajatukseni urheilemisesta ja liikkumisesta selkeämmäksi. Sitä varten on mentävä ensin hieman taaksepäin.
Elokuussa 2018 kisasin viimeisen triathlonini Tahkon savolaisella perusmatkalla. Takana oli kisojen täyteinen kesä, olin tasooni nähden hyvässä kunnossa ja paransin aikojani. Tuntui kuitenkin etten jaksanut enää innostua harjoittelusta, sillä elämääni oli ilmestynyt jotain mihin halusin panostaa triathlonia enemmän. Kesällä alkanut parisuhde käänsi prioriteetit ylösalaisin niin että jaksoin vain juuri ja juuri keskittyä treenaamaan ja kisaamaan kisat joihin olin ilmoittautunut. Tahkon kilpailun jälkeen heitin pyyhkeen kehään, päätin vuoden kestäneen valmennussuhteen Tribaseen ja olin jonkin aikaa treenaamatta, paitsi syyskuussa seikkailin Slovakiassa Jussi Kiiran huoltajana Janosik-extremetriathlonissa ja loka-marraskuun vaihteessa Tribasen järjestämällä Torreviejan leirillä, jossa pääsin ensimmäistä kertaa pyöräilemään Suomen ulkopuolella sekä uimaan meressä. Leirillä tuntui että sytyin urheiluun hetkellisesti uudestaan ja myös entinen valmentajani Panu Lieto kannusti jatkamaan triathlonia, mutta kotiin palattuani treenaaminen vaihtui taas omaksi iloksi liikkumiseen ja elämäni ihmiseen tutustumiseen.
Keväällä 2019 ilmoittauduin vain syksyn Finlandia marathonille, johon en treenannut mitenkään suunnitelmallisesti, muuta kuin yrittämällä tehdä säännöllisesti pitkiä lenkkejä ja liikkumalla muuten sen mukaan kuin huvitti. Juhannuksen vietin Sveitsissä taas Jussin huoltajana Swissman extremetriathlonissa, mutten muuten koko kesänä koskenut märkäpukuun tai triathlonpyörään. Maantiepyörällä sen sijaan ajelin ja osallistuin sillä myös ensimmäistä kertaa Leppälahtitempoon. Syksyllä maraton ei mennyt kovin hyvin, osittain vatsavaivojen takia, mutta pääsin sentään maaliin.
Ehkä Swissmanin reissu jätti jotain kytemään, sillä päädyin ilmoittautumaan seuraavan vuoden Tahkon Ironmaniin ihan vain sillä tavoitteella että pääsisin maaliin ja saisin kokeilla miten selviytyisin triathlonin täysmatkasta. En hankkinut valmennusta, sillä koin että tavoitteeni ei vaatisi niin tarkkaan mietittyä valmistautumista, vaan riittävän hyvää ja säännöllistä perusharjoittelua. Omatoimisen treenailun lisäksi kävin marras- ja tammikuussa Vierumäellä Finntriathlonin viikonloppuleireillä, jonne olisin mennyt myös maaliskuussa ja lisäksi toukokuussa TriathlonSuomen Gironan leirille. Ne kuitenkin peruuntuivat koronaviruksen takia, ja uimahallit sekä kuntosalit menivät kiinni. Yhtäkkiä tuntui ettei minulla ollut enää mitään hajua miten muuttuneessa tilanteessa pitäisi harjoitella ja olisiko kesällä edes kisoja joita varten treenata.
Olin niin eksyksissä ja turhautunut että halusin palata takaisin ohjattuun harjoitteluun. Kyselin seuralaisiltani vinkkejä ja päädyin Tapio Piesasen valmennukseen. Aloitimme yhteistyön toukokuun alussa, ja alku on ollut ja tulee vielä olemaan minulle opettelua siinä miten tätä hommaa tehtiinkään tavoitteellisemmin. Vaikka olin yrittänyt pitää oman harjoitteluni sopivan vaihtelevana, se oli kuitenkin tainnut päästä puuroutumaan enkä ollut tehnyt kovia treenejä tarpeeksi usein, vaan junnasin liikaakin pk-alueella. Peruskuntoni on melko hyvä mutta mitä korkeammalle tehoissa mennään sen vaikeammaksi eteneminen käy ja myös usko omiin kykyihini ohenee.
Tapiolla on valmennettavanaan kovia ja intohimoisia urheilijoita, sellaisia joihin itsekin halusin vielä alkukesästä 2018 kuulua, mutta nyt olen joutunut kysymään itseltäni onko tavoitteeni edelleen jatkaa höntsäilyä, mennä soitellen sotaan ja toivoa parasta, vai haluanko oikeasti nostaa tasoani ja teroittaa tavoitteitani sekä pystynkö asennoitumaan pitkäjänteiseen työhön jota kestävyysurheilussa menestyminen vaatii. En oikeastaan tiedä mitä haluan; onko menestyminen ikäsarjoissa minulle se juttu, vai kenties omien aikojen parantaminen ja itseään vastaan kisaaminen? En osaa kuvitella että triathlon olisi minulle enää maailman tärkein asia, mutta joka tapauksessa se on tärkeä osa elämääni.
Tänä kesänä ei ole Tahkon Ironmania, mutta pienempiä kisoja onneksi järjestetään. Olen ilmoittautunut 5.7. perusmatkalle Sääksitriathloniin, 26.7. myöskin perusmatkalle Strömmantriathloniin sekä 8.8. ensimmäiselle puolimatkalleni Kangasala City Triathloniin. Koska edellisistä kisoista on lähes kaksi vuotta aikaa, tunnen tarvitsevani aikaa lämmetä kisaamiseen ja tottua sen aiheuttamaan lataukseen ja jännitykseen, ennen kuin pystyn oikeasti nauttimaan siitä. Koen tarvetta saada vahvistua niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta se myös vaatii omien rajojen rikkomista ja epämukavien olotilojen ja tuntemusten sekä epävarmuuden kohtaamista. On oikeastaan hyvä että ensimmäinen täysmatkani siirtyi vuoden päähän ja että minulla on aikaa oppia uudestaan triathlonistiksi, mutta myös matkalla on uskallettava haastaa itseään, ja uskon että opin vielä taas nauttimaankin siitä.
Kommentit
Lähetä kommentti