Let me tri!

Uinti on triathlonin osa-alueista minulle ehdottomasti vaikein, sillä se tuli osaksi liikkumistani vasta triathlonin aloittamisen myötä. Vaparin tekniikka piti opetella täysin alkeista, mikä on hitaudessaan ollut toisinaan äärimmäisen turhauttavaa ja taas toisinaan valtavan palkitsevaa, kun jokin alkuun aivan käsittämätön tekniikkajuttu onkin loksahtanut kohdalleen. Ennen triathlonia en ollut seurannut uintia edes telkkarista eivätkä muut nimet kuin  Jani Sievinen  tai  Hanna-Maria Seppälä  sanoneet minulle mitään. En edes tiennyt miten päin uimalakki puetaan, tai mitä tarkoittivat pullarit, lättärit, nimmarit ja delffarit.  Siksi uintiin on minulla alusta saakka ollut kunnioittava ja hieman vierastavakin suhde, ikään kuin vedessä olisi jotain mystistä tai lähes jumalaista, joka jää ymmärrykseni ulkopuolelle. Uimarit, jotka tätä elementtiä hallitsevat, olivat pitkään arvoasteikollani piirun verran tavallisten ihmisten yläpuolella. Minun silmissäni he ovat kuin delfiinejä tai

Leiristä palautuminen on mennyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Tämä oli kaikkiaan viides viikonloppuleirini ja neljäs Finntriathlon-leirini kolmen vuoden harrastamisen aikana. Toki oma kunto on kasvanut harjoittelun myötä, mutta suurin ja mielestäni paras muutos mitä tekemisessäni on tapahtunut, on valmennuksen ja oman kokemuksen myötä kehittynyt maltillisuus. Leiriviikonlopun 10 treenitunnista yli 80 % meni pk-sykkeillä, ja niistäkin suurin osa peruskestävyyden ala-alueella. Myös oma fiilis siitä mitä jaksaa tehdä ja sen kuuntelu on tärkeää, tai lopulta tärkeintä. Millä tavalla leiriviikonlopusta palautuminen on ollut parempaa kuin aiemmin? Olen pystynyt jatkamaan leirin jälkeistä harjoittelua nopeammin kuin aiemmin. Maanantaina olin todella puhki, joten lepäsin ja söin juuri niin paljon kuin kroppa tuntui haluavan. Tiistaina alkoi aktiivinen palautuminen. Tällöin ohjelmassa oli tunnin kevyt uinti aamulla ja tunnin kevyt pyöräily iltapäivällä. Molemmat siis hyvin kevyitä. Keskiviikko

Maanantaina soittelimme taas Tribasen Panun kanssa ja kävimme läpi kahta edellistä harjoitusviikkoa sekä tämän hetken tuntemuksia. Pelkäsin etukäteen etten kestäisi harjoittelun tehostumista ja jäisin on/off-kierteeseen. Päätin silti yrittää. Harjoittelu on intohimoni ja se tuo elämääni jatkuvuutta silloinkin, kun kaikki muu on epävarmaa. Väsymys vaikeutti alkuvuotta, mutta Jussin avulla olen taas uskaltautunut syömään enemmän ja vointini on kohentunut. Toki mieliala on edelleen ajoittain alavireinen, mutta sen kanssa on helpompi olla, kun sen on myöntänyt itselleen ja hyväksynyt osana elämän kulkua. Nyt kuitenkin tuntuu että suunta on kääntynyt parempaan. Kaksi kovaa viikkoa on siis takana. Viime viikolla treenejä kertyi noin kahdeksan tuntia, josta 86 % oli pk-alueella. Maanantaina oli lepo, tiistaina aamupäivällä 50 min pk2 juoksu ja iltapäivällä tunnin puntti, keskiviikkoaamuna tehouinti 20 x 50 m ja torstaina aamupäivällä 40 min kevyt hiihto ja iltapäivällä 5 x 1000 m juoksu.

Viimeksi postasin aika synkissä tunnelmissa. Mietin kirjoitanko liiankin henkilökohtaisista ja toisaalta jollain tapaa tabuista asioista, masennuksesta ja syömiseen liittyvistä ongelmista, kun tämän blogin on tarkoitus keskittyä triathloniin. Toisaalta harjoitteluun ja siinä koettuihin tunteisiin vaikuttaa kaikki urheilun ulkopuolinenkin elämä. Minulle kestävyysurheilu on elämäntapa ja siitä näkökulmasta haluan kirjoittaa. Kaikkine sävyineen. Tekniikan ja kunnon kehittämisen ohella minua kiehtoo myös henkinen puoli -kuinka oppia kohtaamaan omia ajatuksia, tunteita ja reaktioita ymmärtäväisesti, tutkailevasti, niin etteivät ne asettaisi turhia esteitä unelmien eteen jotka olisivat saavutettavissa? Eihän minusta alun alkaen pitänyt edes olla triathlonistiksi, mutta tässä sitä nyt ollaan eikä se ollutkaan mahdotonta. Kuitenkin joskus sitä epäröi itseään, on huonoja päiviä ja vaikeampia aikoja treeneissä tai elämässä, ja sekin on ihan ok.  Viime viikolla juttelin Tribasen Panun kanssa puhe