Kisapeikko

Loman jälkeen treenaaminen on ollut vaikeaa ja tieto lähestyvistä kisoista on aiheuttanut ahdistusta. Minun on ollut vaikea löytää harjoitteluun tsemppiä ja iloa, vaan sen sijaan olen kokenut riittämättömyyttä ja häpeää siitä miten ristiriidassa toiveeni ja todellisuus ovat. On tuntunut siltä että olen jonglööriä leikkivä pelle joka ei saa pallojaan pysymään ilmassa, vaan aina joku tippuu lattialle: lajitekniikat, pyörämekaniikka, varusteet, ravinto... 

Ensimmäinen kisa on jo viikon päästä sunnuntaina Sääksitriathlonin perusmatkalla. En ole päässyt tällä viikolla kunnolla takaisin treeniohjelmaan kiinni, ehkä osin henkisestä stressistä, osin jatkuvasta kuumuudesta, tai mistä lie. Niinpä päätin ottaa pienen aikalisän ja sovelsin treenejä oman fiiliksen mukaan tai jätin kokonaan väliin ja yritin olla vuoroin ajattelematta triathlonia tai sitten muistella hyviä hetkiä sen parissa. Perjantai-iltaan mennessä mieliala alkoi kohota sen verran että aloin valmistautua lauantain, eli tämän aamun ja samalla koko kauden ensimmäiseen kokonaiseen yhdistelmätreeniin. Muokkasin ohjelman mukaista treeniä taas sen verran että harjoitus tuntuisi sopivan haastavalta mutta ei liian vaikealta omaan olotilaani nähden. Tärkein tavoite oli voittaa ensimmäinen erä ottelussa kisapeikkoa vastaan. 

Sain nukuttua hyvin ja heräsin kuudelta syömään aamupalaa. Olin Köhniöllä kahdeksan jälkeen ja ilokseni huomasin että rannalla oli vielä rauhallista, mutta kaksi muuta triathlonistia oli tekemässä treeniä. Minulla ei ollut kamojen kaitsijaa joten lukitsin pyörän ketjulla vaikka se hidastaisikin vaihtoa. Koska ilma on ollut pitkään lämmin ja sen myötä vedet ovat lämmenneet, päätin uida pelkällä kisapuvulla. 

Päätin rikkoa tapojani ja lähdin uimaan kiertäen poijuja myötäpäivään. Oli hankala löytää rytmiä ja rentoutta, tunne oli epämiellyttävä mutta ei kuitenkaan vetämätön. Uin kaksi kierrosta, sitten otin toisen harjoiruslähdön rannasta ja uin vielä yhden kierroksen. Minulle ei ollut väliä millainen suoritus olisi numeroilla mitattuna, vaan tärkein oli kukistaa peikko pienemmäksi. 

Pyöräilyosuudelle lähdin osittain edelleen itseäni patistellen, mutta huomasin myös että mieleni alkoi rauhoittua. Aeroasento, pyöränhallinta ja muu liikenne ei enää jännittänyt, vaan pystyin luottamaan itseeni, pyörään ja kanssaliikkujiin. Jalat eivät tuntuneet omilta, mutta pyörä liikkui lähes 34 km/h keskivauhdilla mikä oli riittävän hyvin. Treeniohjelmasta poiketen en seurannut tehoja, osin koska en ollut siirtänyt kelloa pois kädestä tikkujen väliin paremmin näkyville, osittain koska halusin olla vertaamatta suoritusta mihinkään, sillä tämä oli minulle ennenkaikkea henkinen treeni, osoitus ettei kisankaltainen suoritus ole niin pelottava kuin joksi se oli mielessäni kasvanut ja ettei myöskään itse kisoja tarvitsisi pelätä. Vaikka suoritukseni olisi miten paska, elämä jatkuisi. Ja vaikka utopistisesti olisinkin ylivoimainen tähti, senkin jälkeen elämä jatkuisi. Yritin käsittää ettei tässä ei ollut mistään sen kummemmasta kyse.

Lyhensin pyörää 1,5 tunnista tuntiin enkä kiirehtinyt vaihdossa, mistä huomasi että tsemppi alkoi laskea. Jännitys oli muuttunut inhimmilliseksi ja sitten lauennut, mutta mielessäni liikkui senkaltaisia ajatuksia ettei totinen kisaaminen ollut minua varten, että minä en ole sen tyyppinen ihminen joka puskee rajojaan aggressiivisesti ylöspäin, vaan olen puuhastelija joka ottaa mieluummin rusinat ja jättää pullan muille, mutta minun tehtäväni on oppia hyväksymään itseni jos haluan jatkaa harrastusta. Treenitavoite oli juosta 30 min 170 - 175 sykkeillä, mutta motivaationi loppui. Alkuun jalat, nuo edelleen vierailta tuntuvat pistelivät ihan hyvää 4:30 - 4:50 min/km, sitten tuli ylämäki ja vauhti hyytyi pysyvästi. Vatsaan alkoi koskea eikä minulla ollut tahtoa muuta kuin juosta kierros loppuun ja tulla aiemmin maaliin. Juoksu jäi 3 km ja 16 minuuttiin, mutta päätin että edelleen tärkeintä oli tehdä jonkinlainen treeni ja opetella hyväksymään elämän ja urheilun realiteetteja, mutta myös pitämään kiinni ilosta, sillä ilman sitä kaikki on turhaa. 

Istahdin pyörän viereen nauttimaan palautusjuomaa ja myönsin että suoritusvireessä on ongelmia, jotka eivät kylläkään ole uusia. Jos tavoitteena on kehittyä ja kisata, ei alisuorittamalla kovin pitkälle pötkitä. Toisaalta oli aivan turhaa alkaa ryvetä huonoissa puolissa sen enempää, sillä se vain painaisi mieltäni entistä alemmas ja kasvattaisi peikkoa, joka oli nyt kuitenkin saanut selvästi osumaa ja heikentynyt. Treenin jälkeen myös olo tuntui hyvältä, oli sellainen tunne kuin aina sen jälkeen kun on saanut tehtyä jotain mitä ei ole ensin meinannut saada aikaiseksi. Tulipa tehtyä se treeni vaikka ei huvittanut lähteä! Eikä ollut se peikko niin iso ja vahva kuin uhkaili olevansa. Kesän loppuun mennessä se on pieni kuin neula joka katoaa heinikkoon. Minä voitan, jos en ketään muuta, niin kisapeikon.