Let me tri!

  Laitetaanpa pitkästä aikaa eloa blogin puolelle! Kisasin eilen Lahden Ironman 70.3 puolimatkalla, joka oli samalla kesän toinen startti. Ensimmäinen kisa oli helteinen sprintti Pirkkala triathlonissa, joka oli hyvä kenraaliharjoitus pari viikkoa ennen niin ikään tätä helteisessä säässä kisattua puolimatkaa. Odotukset ennen kisaa olivat kahtiajakoiset. Takana on onnistunut harjoituskausi pääosin 10 - 15 h/vko treenimäärillä Kaisa Salin ryhmävalmennuksessa, joten tunnen olevani paremmassa kunnossa kuin aiemmin ja valmiina parantamaan ennätyksiäni. Toisaalta Lahden kisaan valmistautuminen tuntui henkisesti vaikealta, sillä Lahti ei ollut minulle ennestään tuttu paikkana enkä ollut aiemmin osallistunut IM-sarjan kisoihin, joten kaikki kisaan liittyvä vaikutti etukäteen sekavalta, vaikka todellisuudessa järjestelyt olivat hyvin selkeät ja hyvin pitkälti samankaltaiset kuin tutuissa Finntriathlon-kisoissa. Siispä lähdin Lahteen takki puoliksi auki mutta silti toivoen että kisa menisi nappi

Strömman triathlonin perusmatkan jälkeen tipuin taas henkisen ja fyysisen väsymyksen kuiluun josta en meinannut millään kammeta ylös. Kilpailun jälkeinen olotila oli hyvä seuraavan päivän iltaan asti, jolloin se yhtäkkiä sukelsi  väsymyksen täyttämään ahdistukseen. En ehkä ollut kilpailun jälkeisenä päivänä syönyt riittävästi, vaikka tiedän että se on usein kaikkien ongelmieni juurisyy ja siihen olisi pitänyt osata varautua.  Valmennusohjelmaa en ollut kyennyt energian ja itseluottamuksen puutteen vuoksi enää pitkään aikaan noudattamaan, mutta valmentajan suunnittelemien treenien sijaan sain seuraavan kahden viikon aikana sentään tehtyä muutaman hyvän juoksulenkin, kun taas pyöräily jäi vähiin ja uimassa en käynyt kertaakaan. Näistä lähtökohdista alkoi tuntua ettei lauantaina 8.8.2020 järjestetty Kangasala City Triathlonin puolimatka voisi mitenkään sujua. Jos en jaksanut treenata, niin miten ihmeessä muka jaksaisin niin pitkän kisasuorituksen? Oliko kropassani jotain vialla vai oliko

Päälimmäisenä mielessä on ilo sekä tyytyväisyys, ehkä myös helpotus ja jopa innostus. Sääksitriathlonin jälkeen treeni on ollut taas niin vaikeaa taaperrusta että ajatus tulevista kisoista tuntui raskaalta ja vastentahtoiselta. Kuitenkin nimi oli jo listassa, Strömman triathlonin perusmatkalla, eikä kisasta vetäytyminenkään ilman pätevää syytä olisi tuntunut hyvältä. Niinpä lauantaina pakkasin kilpailuvarusteet, tein viimeistelytreenin ja hurautin rankkasateessa oman kisahuoltajani kanssa Ruotsinpyhtäälle Loviisaan, missä yövyimme ennen kisaa.  Perillä ilma oli sateisen ajomatkan jälkeen kirkas ja aurinkoinen. Vanha ruukkikylä oli kaunis ja viihtyisä vierailukohde jo sinällään, mutta varsinkin triathlonkisan tapahtumapaikaksi kerrassaan loistava. Uintireitti kulki rauhallisesti virtaavassa joessa, pyöräilyyn oli suljettu liikenteeltä melko hyväkuntoinen asvalttitie 10 km matkalta ja juoksuosuus kiersi 5 km pituisen lenkin metsäistä ja kumpuilevaa hiekkatietä. Ki

En tiedä mitä haluan. Joka toinen päivä tekee mieli lopettaa triathlonin harrastaminen ja myydä pois kaikki välineet, joka toinen päivä taas tuntuu että  jatkan tavalla tai toisella. Useamman viikon ajan on tuntunut enimmäkseen siltä ettei ole energiaa tai motivaatiota, mieliala on usein raskas ja alavireinen.  En tiedä mitä jaksan. Itken milloin mistäkin, välillä vain väsymystä, välillä ahdistusta siitä etten saa itsestäni enempää irti. Keho tuntuu usein voimattomalta, en ehkä ole syönyt tarpeeksi. Välillä on hyviä päiviä ja kaikki tuntuu paremmalta, toiveikkuus herää. "Ehkä ei kannata vielä luovuttaa", ajattelen. En tiedä mitä teen kisojen kanssa. Tämä kesän saati ensi vuoden. Sääksessä oli oikeastaan kiva käydä, kun ei ollut mitään tavoitteita. En osaa kuvitella että jaksaisin tosissani tavoitella tänä kesänä enää mitään, paitsi tasaisempaa mielialaa ja parempaa oloa. Ehkä en tällä hetkellä saa treeneistä iloa ja ehkä ne nyt ottavat enemmän kuin on antaa. Tai e

Eilen aloitin kisakauteni perusmatkalla (1,5 km - 45 km - 10 km) Nurmijärven Kiljavanrannalla järjestetyssä Sääksitriathlonissa. Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, kilpailemisen aloittaminen välivuoden jälkeen jännitti minua kovasti ja lähdinkin tähän kisaan tavoitteena saada ehjä ja henkisesti hyvä suoritus.  Saavuimme kisapaikalle vasta pari tuntia ennen starttia, joten kisareittiin ei juuri ollut aikaa tutustua. Onneksi kilpailun Facebook-sivuilla oli edellisenä iltana mainittu pyöräreitillä olevasta huonokuntoisesta osuudesta, joten osasin asennoitua ajamaan tuon pätkän varovaisesti. Irrotin pyörästä satulan takana olevat juomapullotelineet, sillä kyseiset telineet eivät juuri kestä töyssyjä ja pullot lentävät herkästi pientareelle. Tyhjinä pullolineet olisivat olleet turhat, ja ainakaan ne eivät hajoaisi jos sattuisin kaatumaan. Pitää silti jatkoa varten etsiä paremmat telineet, mutta perusmatkan pyöräosuudelle riitti hyvin se nestemäärä joka mahtui ohjaamon aeropulloon,

Loman jälkeen treenaaminen on ollut vaikeaa ja tieto lähestyvistä kisoista on aiheuttanut ahdistusta. Minun on ollut vaikea löytää harjoitteluun tsemppiä ja iloa, vaan sen sijaan olen kokenut riittämättömyyttä ja häpeää siitä miten ristiriidassa toiveeni ja todellisuus ovat. On tuntunut siltä että olen jonglööriä leikkivä pelle joka ei saa pallojaan pysymään ilmassa, vaan aina joku tippuu lattialle: lajitekniikat, pyörämekaniikka, varusteet, ravinto...  Ensimmäinen kisa on jo viikon päästä sunnuntaina Sääksitriathlonin perusmatkalla. En ole päässyt tällä viikolla kunnolla takaisin treeniohjelmaan kiinni, ehkä osin henkisestä stressistä, osin jatkuvasta kuumuudesta, tai mistä lie. Niinpä päätin ottaa pienen aikalisän ja sovelsin treenejä oman fiiliksen mukaan tai jätin kokonaan väliin ja yritin olla vuoroin ajattelematta triathlonia tai sitten muistella hyviä hetkiä sen parissa. Perjantai-iltaan mennessä mieliala alkoi kohota sen verran että aloin valmistautua lauantain, eli