Janosik extreme triathlon

Kerroin aiemmin blogissa että lähden huoltamaan Jussi Kiiraa alias Köllikkäukkoa Slovakiaan Xtri World Tourin osakilpailuun extreme triathlon Janosikiin. Kisareissu on nyt takana ja on aika kertoa kokemuksistani.

Matkani alkaa keskiviikkona kun lennän aamupäivällä Helsingistä Tukholman kautta Puolan Krakovaan, jossa Kiirat ovat minua vastassa.  Jussi ja Sari ovat saapuneet Puolaan jo maanantaina ja käyneet tiistaina vierailemassa Auschwitzissa. Itse olen sen verran herkkä että Auschwitz olisi mennyt liikaa nahan alle, joten minua ei harmita yhtään etten päässyt kierrokselle mukaan vaikka paikka on yksi historiallisesti merkittävimpiä turistikohteita. Lähdemme ajamaan vuokra-autolla kentältä kohti Slovakiaa ja puhumme holokaustin hirmuteoista. Samalla katselen ympärilläni kukoistavaa puolalaista maalaismaisemaa. Krakovan esikaupunkialue ei ole kovin kaunis, mutta mitä kauemmas ajamme kaupungista, sen viehättävämmiksi kylät ja pihapiirit muuttuvat. Pääni on aivan pyörällä lentämisestä, vieraista kielistä ja uusista maisemista jollaisia olen nähnyt ennen vain kuvissa.

Jossain vaiheessa ylitämme Puolan rajan ja saavumme Slovakian puolelle. Maisema on muuten melko samanlaista vuoristoineen ja vehreine niittyineen kuin Puolassa, mutta rakennustyyli on ehkä hieman erilainen. Ajamme Namestovoon josta meille on varattu huoneet ensimmäiseksi yöksi ja jossa sijaitsee myös Xtri Janosikin lähtö.  Käymme hotellin ravintolassa syömässä. Nautin tuhdin kanapastan josta ei todellakaan puutu juustoa eikä kermaa, kasviksia annokseen ei edes kuulu vaan salaatti on tilattava erikseen. Illalla käymme Oravska priehradan rannalla uintiosuuden lähtöpaikalla ja yritämme käydä myös hakemassa iltapala-aineksia kaupasta, mutta ne ovat kaikki kiinni. Selviää että slovakialaiset viettävät kansallista juhlapäivää jonka vuoksi liikkeet on suljettu. Onneksi hotellin ravintolassa nautittu päivällinen oli sen verran täyttävä ettei illalla enää tule nälkä.

Torstaina syömme aamupalan hotellissa ja käymme kaupassa hakemassa eväät ennen kuin lähdemme ajamaan kohti Terchovaa, jossa tulee olemaan pyöräilyn ja juoksun vaihto. Aamupalakattaus on samantyylinen kuin edellisillan menu: tarjolla on vaaleaa leipää, erilaisia hilloja pienissä muovipakkauksissa, maustettua jugurttia, juustoa ja leikkeleitä sekä makkaroita ja munakokkelia. Yhdeltä tarjottimelta löytyy myös hieman kurkkua, tomaattia ja paprikaa, muuten kaikki onkin enimmäkseen rasvalla ja sokerilla kyllästettyä. Mutta maassa maan tavalla, ja loppujen lopuksi leipä, jugurtti ja munakokkeli pitävät nälkää aika mukavasti. Ainoa mitä en kovin vakuuttuneena niele, on automaatista saatava kahvi, mutta paremman puutteessa sekin menee. Aamu on lämmin ja aurinkoinen. Lähdemme hotellilta ja suuntaamme kohti Terchovaa. Tie on melko pientä ja huonokuntoista sekä paikoin hyvin kapeaa. Ennen lähtöä moni kysyi minulta mikä tekee kisasta extremeä. Uiminen ja pyöräileminen pimeässä, vuoristosta johtuvat korkeuserot, muuttuvat sääolosuhteet vastasin. Nyt mieleen nousee aika monta muutakin asiaa jotka tekevät kisasta extremen. Surkeat pikkutiet, vähäiset opasteet, kaistapäinen liikennekulttuuri. Mutta maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniit, pelkästään niiden takia tänne kannatti tulla.

Terchovassa kyselemme turisti-infosta parempaa karttaa alueesta mutta saamme vain ison Slovakian kartan, johon on merkitty vain osa kylistä ja teistä. Käymme kylän laidalla seisovassa näköalatornissa ihailemassa maisemia, joskaan kovin kauas emme näe sillä korkeat vuoret ympäröivät kylää joka puolelta. Käymme Lidlissä, jossa hintataso on vain murto-osa Suomen hinnoista, ja jatkamme siitä Boboty-hotellille joka toimii kisakeskuksena. Tilaamme kahvit hotellin terassille ja alamme merkitä pyöräreittiä turisti-infosta ostamallemme kartalle race manualin reittikuvauksen perusteella. Koska reitti on vaativa ja se ajetaan suurimmaksi osaksi pimeällä, on hyvä tutustua siihen etukäteen ajamalla se autolla läpi. Se helpottaa myös minun ja Sarin selviämistä huoltotehtävässä, kun reitti on meillekin ennestään tuttu.  Siispä ajamme takaisin Namestovoon ja lähdemme nyt uudestaan ajamaan pyöräreittiä läpi kartan mukaan. Tie näyttää onneksi suurimmaksi osaksi kohtuullisen hyväkuntoiselta, kunnes reitti haarautuu kiertämään silmukan, josta osa ajetaan kahdesti. Ja jostain syystä kisajärjestäjät ovat päättäneet että kahdesti ajettava osa kulkee todella kapeaa, kuoppaista ja rikkinäistä tietä, jonka näkyvyyttä rajoittavat ahtaasti tien reunaa myötäillen kasvavat puut. Tuumimme yhteen ääneen että on ihme jos kukaan ei tule kaatumaan tällä osuudella.

Saavumme jälleen Terchovaan ja jätämme lopun osan pyöräreittiin tutustumisesta myöhemmäksi. Majoitumme tulevat yöt Pod Sokolim -nimisessä hotellissa lähellä kylää. Vastassa ei ensin ole ketään joka puhuisi englantia, mutta elekielellä ja muutamilla erikielisillä sanoilla selviää että henkilökuntaan kuuluu joku englanninkielentaitoinen tyyppi joka kirjaa meidät hotelliin. Kun tämä englantia kohtalaisen hyvin osaava mies saapuu, kerromme että olemme tulleet tänne Xtri Janosik -kilpailun takia. Vaikka kilpailu kantaa paikallisen legendan nimeä ja merkittävä osa kisasta käydään kylän tuntumassa, pyöräreitin kulkiessa kahdesti kylän läpi ja juoksuosuuden kierrellessä viereisen kansallispuiston poluilla, ei juuri kukaan tunnu tietävän koko kisan olemassaolostakaan. Respan mies vain nauraa meille kun kerromme että tulemme juoksemaan läheisillä vuorilla. Crazy people. Kieltämättä itsestänikin tuntuu välillä siltä.

Perjantaiyönä taivaalta tulee vettä kuin saavista kaatamalla. Unentokkurassakin ymmärrän nyt hyvin miksi kisavarusteisiin kuuluu pakollisena vedenpitävä kuoriasu. Havahtumisista huolimatta nukun todella hyvin. Aamulla Jussi laittaa tekstarin "lähdetäänkö lenkille?" ja puoli kasilta ajamme jo autolla kylälle. Jussi testaa pyörän toiminnan ja minä hölkkäilen sillä aikaa lyhyen lenkin. Kroppa tuntuu vähän nihkeältä matkustamisen ja autoilun jäljiltä, mutta siitä ei saa nyt välittää liikaa. Valitettavasti meillä ei tällä reissulla ole mahdollisuutta kovin optimaaliseen valmistautumiseen, kun kisaa edeltävät päivät on pakko käyttää reittiin tutustumiseen ja paikallisesta elämän menosta kärryille pääsemiseen. Palaamme jo vähän jälkeen kahdeksan hotellille ja menemme suihkun kautta aamupalalle. Kattaus on hyvin samanlainen kuin edellisessäkin hotellissa. Kaikki muu on ihan hyvää, paitsi automaattikahvi.

Aamupalan jälkeen ajamme Boboty-hotellille, jossa pidetään kilpailijoiden ja huoltajien rekisteröityminen klo 10 - 11, minkä jälkeen klo 11 - 12 on kisainfo slovakiksi ja englanniksi. Jollain lailla tunnelma on kuin luokkakokouksessa, vaikken ole tavannut ainuttakaan osallistujaa etukäteen. Tarjolla on kahvia ja teetä, hedelmiä, salaattia sekä suolaisia että makeita leivoksia. Kaikkia tuntuu vähän jännittävän, silti kaikilla on selvästi tunne että ollaan samaa porukkaa. Jonotamme ilmoittautumispisteelle ja tunnistan että takanamme oleva pariskunta puhuu ruotsia. "Are you from Sweden?", kysyn ja nainen vastaa myöntävästi. "We are from Finland, I just recognized you speak swedish." Nainen osoittaa miestään ja kertoo tämän osallistuvan kisaan hänen toimiessa tämän huoltajana. He ovat olleet kaksi vuotta sitten Celtmanissa, tämä on heidän toinen extremetriathloninsa. Kerron että myös Jussi on ollut viime vuonna Celtmanissa, mutta itse olen huoltajana ensimmäistä kertaa. Olen urkkinut osallistujalistasta että kisassa on toinenkin ruotsalainen ja yksi kilpailija Tanskasta. Tuntuu tavallaan huojentavalta että täällä maailmankolkassa, jossa vain harva puhuu englantia, tapaa melkein naapureitakin. Tänä vuonna kisassa on 63 osallistujaa 15 maasta. Yhteensä siis 59 miestä, neljä naista sekä näiden huoltajaparit.

Itse kisainfo on jokseenkin sekava. Powerpoint-esitys itsessään on selkeä ja rytmitys, jossa tiedot selostetaan ensin slovakiksi ja sitten tulkataan englanniksi on toimiva, mutta osa oleellisista tiedoista ohitetaan liian nopeasti eikä reitin vaarallisista kohdista varoiteta mitenkään yksityiskohtaisemmin kuin että olkaa varovaisia kun ajatte pimeällä. Tapahtumasta jää melko ristiriitainen vaikutelma. Tunnelma on lämmin, kisaorganisaatio tekee ilmeisen pienellä porukalla valtavan työn selvästi enemmän rakkaudesta lajiin kuin taloudellisista intresseistä käsin ja kisan eteen on selvästi nähty vaivaa. Silti tapahtuma on hieman kotikutoisen oloinen ja osa ratkaisuista tuntuu extremen sijaan pikemminkin edesvastuuttomilta. Tunnen kuitenkin enemmän sympatiaa kisajärjestäjiä kohtaan ja haluan uskoa että tapahtumasta tulee hieno ja onnistunut. Iltaan on vielä aikaa ja näin pieni kisa on varmasti melko nopeasti pystytetty, vaikka kylällä ei vielä näy merkkiäkään vaihtoalueista tai reittiopasteista.

Infon jälkeen etsimme ruokapaikkaa kylältä, mutta pastapaikat aukeavat vasta myöhemmin iltapäivällä. Palaamme hotellille ja pyydämme hotellin ravintolaa valmistamaan meille jonkin yksinkertaisen kanapasta-annoksen ilman juustoa. Se hoituu vaikka tilauksen vastaanottanut englantia puhuva respan mies, joka on oletettavasti myös paikan kokki, tuntuukin hieman pyörittelevän silmiään kummallisille toiveillemme. Syötyämme lähdemme ajamaan läpi pyöräreitin loppuosaa johon emme torstaina ehtineet tutustua. Kyseisellä osuudella on pyöräreitin pisin 12 % jyrkkä nousu, joka kestää yhteensä 4 km. Minkäänlaisia opasteita ei siis ole, vaan navigoimme karttaan merkittyjen kylien ja piirretyn reitin perusteella. Maisemat ovat kauniita, mutta niiden hinta on kova: hapottavat mäet. En tajua miten kukaan jaksaa ajaa reitin läpi ja vielä juosta ylös vuoria sen jälkeen. 

Ajettuamme pyöräreitin loppuun palaamme takaisin hotellille lepäämään ja tekemään viimeisiä kisavalmisteluja. Olen melko väsynyt ja torkut tekevät hyvää. Parin tunnin huilaamisen jälkeen koputtelen Jussin ja Sarin ovelle ja käymme läpi huolto- ja vaihtosuunnitelmaa. Mikä tahansa järkevä toiminta hälventää jännitystä ja saa olon tuntumaan varmemmalta. Meillä on homma hanskassa, me onnistutaan tässä. Sitten Jussi ja Sari yhtäkkiä vaihtavat katseita ja Sari kysyy Jussilta "olisko nyt aika?" Jussi nyökkää ja kaivaa muovikassista pinkin hupparin, johon on painatettu Suomen lippu, tekstit Supporter runner, Janosik Slovak extreme triathlon ja Team Köllikkäukko, ja ojentaa sen minulle.  Sarilla on samanlainen, mutta siinä lukee vain supporter runnerin tilalla pelkkä supporter. Olen tosi otettu ja kiitollinen siitä että minulla on mahdollisuus olla osa tiimiä ja nähdä kaunista Slovakiaa. Jussin ja Sarin kanssa kaikki on sujunut helposti ja olen tuntenut oloni turvalliseksi vaikka reissuun lähteminen jännitti koko kesän, sillä en ole matkustellut juurikaan enkä edes juossut sitä maratoniakaan joka nyt pitäisi vetää vielä extremeoloissa. Mutta Jussi ja Sari uskovat molemmat minuun, ja se tuntuu helvetin hyvältä.

Kahdeksalta illalla lähdemme sitten jälleen ajamaan Namestovoon. Aurinko on jo laskenut ja ulkona on nyt pilkkopimeää. Ajelemme Terchovasta jonkin matkaa kunnes liikenne yhtäkkiä pysähtyy ja edessä näkyvistä hälytysajoneuvoista tajuamme tulleemme kolaripaikalle. Olemme pysähdyksissä ehkä vain muutamia minuutteja, mutta mieli ehtii alkaa epäillä kisan turvallisuutta ja käydä läpi lukuisia riskitekijöitä jotka kyseenalaistavat koko projektin mielekkyyden. Paikallinen liikenne on välillä melko reikäpäistä ja näin perjantaiyönä tiellä voi olla juoppokuskeja, tai ehkä vastaan tulee joku muuten vain pyöräilijöistä hermostuva rekka tai muu hullu kaahari. Entä huomaako Jussi pimeässä laskiessaan pyörällä alamäkiin kaikkia tien epätasaisuuksia ja vaarallisia kuoppia? Minua huolestuttaa miten selviämme yöstä ja pääsemmekö ehjinä kotiin vai tuleeko vakuutustodistukselle käyttöä. Eikä huoli helpota kun saavumme Namestovoon, jonka ranta on enemmän täynnä railakkaita juhlijoita kuin extreme triathloniin osallistujia. Lisäksi kilpailun lähtöaluekaan ei näytä olevan vielä täysin valmis. Eikö tällaisessa kisassa todellakaan ole parempia järjestelyitä? Toinen ruotsalaisista kilpailijoista, jonka kanssa vaihdamme mietteitä, pohtii jopa starttaamatta jättämistä, sillä hän on kerran kaatunut kai vastaavassa kisassa ja siitä on jäänyt hänelle jonkinlainen kammo. Myöhemmin tuloslistoista käy kuitenkin ilmi että kyseinen ruotsalainen sekä päivällä tapaamamme pariskunta pääsivät molemmat maaliin. 

Kaikesta huolimatta ryhdymme valmistautumaan parin tunnin päästä alkavaan kisaan laittamalla varusteita kuntoon ja käymällä läpi kisan kulkua. Kilpailijoita näkyy yhä enemmän ja myös lähtöalue alkaa näyttää vakuuttavammalta. Rantaan on pystytetty soihtukuja sekä Slovak Xtri Janosikin viirejä, taustalla pauhaa musiikki ja kuuluttajan slovakinkielinen selostus joka nostaa tunnelmaa vaikkei sen sisältö meille avaudukaan. Vaihtoalue täyttyy pyöristä (aika-ajopyörät ovat kisassa kiellettyjä), varustelaatikoista ja keskittyneenä hääräävistä urheilijoista huoltajineen. Huoleni alkaa hälventyä, vaikka edessä onkin vielä monta jännittävää vaihetta ennen aamunkoittoa ja raskasta juoksuosuutta, josta selviytymistä en pidä mitenkään itsestään selvänä tai ainakaan helppona tehtävänä. Kisajärjestelyt tuntuvat kuitenkin, vastoin ensivaikutelmaa, toimivan ja huoltamiseen keskittyminen pitää omat ajatukseni kasassa niin ettei paniikki pääse valtaamaan mieltä. 

Sitten paljastuu että Jussin varustekassista puuttuvat uimalasit. Olemme hetken huuli pyöreinä, kunnes muistan roolini ja käyn kysymässä kisajärjestäjältä löytyykö mistään ylimääräisiä laseja. Onneksemme saamme jopa kolmet lasit testiin ja Jussi valitsee niistä itselleen sopivimmat. Starttiin on aikaa enää vartti ja alamme olla valmiita. Pian lähtömerkki jo pamahtaakin ja kilpailijat häviävät tummaan veteen. Vain valaistut poijut ja punaiset valotikut kiinnitettyinä uimalakkeihin hohtavat pimeydestä kunnes loittonevat niin ettei niitä enää erota. Nyt minulla on oletettavasti reilu tunti aikaa hengähtää ja valmistautua seuraavaan vaiheeseen, eli T1-vaihtoon ja pyöräilyn aikaiseen huoltoon. Istun hetken Sarin kanssa autossa jutellen ja eväitä syöden. Pari humalaista slovakkiäijää hoipertelee auton viereen ja koputtaa ikkunaan jotain huudellen. En ole näkevinäänkään ja Sari koittaa viittoa kulkijoita häipymään. Ehdimme laittaa ovet lukkoon mutta onneksi känniläiset häipyvät muutenkin. Huoli alkaa taas hiipiä mieleeni. On pakko lähteä hakemaan kahvia ja mennä rantaan odottamaan Jussin nousemista vedestä, sillä muuten joko nukahdan tai menetän otteeni tilanteesta miettiessäni eri kauhuskenaarioita joita pimeässä yössä vieraassa maassa voi sattua.

Hakiessani kahvia näen ensimmäisen kisaajan rantautuvan alle tunnin uinnin jälkeen ja vähin erin myös muita kilpailijoita nousee vedestä. Menen soihtukujan läpi rantaan ja jään muiden huoltajien tapaan tuijottamaan veteen valmiina tunnistamaan oman kilpailijan vedessä. Jussilla on sinimusta 2XU:n märkäpuku. Vedestä nousee Orcaa, HUUBia, Zonea ym, kunnes viimein erotan Jussin ja säntään tätä vastaan. Saatan urheilijani oikealle pyörälle ja yritän höpistä jotain kannustavaa Jussille joka puhisee että uinti meni ihan vituiksi. Vaihtoon menee aikaa, sillä valopoijun vyötärölenkki on jumiutunut tiukasti kiinni eikä kumpikaan meinaa saada sitä auki. Annan Jussin tapella soljen kanssa ja otan häneltä sillä välin uimalakin, lasit ja valotikun päästä ja siirtelen ylimääräisiä tavaroita pois tieltä. Kun Jussi on saanut vaihdettua pyöräilyvarusteet ylle nappaan ylimääräiset varusteet kainaloon, taputan Jussia selkään ja lähden juosten autolle jossa Sari on valmiina odottamassa. Joudumme odottamaan hetken että mahdumme ajamaan ulos parkkialueelta ja pääsemme liikenneympyrästä oikealle tielle. Sillä välin Jussi on ajanut jo kauas keskustasta, mutta saamme tämän kiinni ja jäämme ajamaan noin kymmenen metrin päähän pyörästä jotta saamme valaistua ajoradan.

Työnjakomme on että Sari ajaa ja minä navigoin reittiä syöttämällä välietappeja auton navigaattoriin sekä yritän esittää valistuneita arvauksia siitä missä kohdin meidän olisi hyvä pysähtyä tarjoamaan huoltoa. Samalla yritän muistaa kuvata materiaalia GoProlla ja kännykän kameralla, mutta valitettavasti on todettava etten onnistunut somevastaavana kovin hyvin ja tiedotus jäi Sarin kontolle. En yksinkertaisesti jaksa keskittyä muuta kuin seuraamaan että olemme oikealla reitillä, pitämään huolen että kaikki tarvittava on helposti saatavilla ja että muistamme pysäyttää auton tarpeeksi usein niin että Jussilla on mahdollisuus ottaa meiltä jotain jos tulee tarve. Sovimme että joka toinen juomapullo sisältää vettä ja joka toinen urheilujuomaa. Jussilla on pyörässä muutama geeli, joiden lisäksi meillä on autossa banaania, suklaa- ja proteiinipatukoita, suolapähkinöitä ja kokista, sekä pahimman varalle joitain minusta oudon näköisiä makkaratikkuja. Lisäksi on muistettava kannustaa. "Polepole!! Hyvin tulee! Otatko Jussi jotain? Nyt se nousu on takana!" Ja välillä taputus selkään. Kai se jotenkin näin menee, en minä oikein tiedä miten tsempataan katu-uskottavasti.

Yö sujuu lopulta ihmeen hyvin. Reitin varrella on jonkin verran opastemerkkejä ja isoimmissa risteyksissä on toimitsijoita osoittamassa mihin suuntaan käännytään. Vastaan ei tule yhtään "läheltä piti" -tilannetta kuin oikeaa tapaturmaakaan. Kun saavumme ensimmäisen kerran Terchovaan alkaa aamu jo valjeta. 100 kilometrin kohdalla on kisajärjestäjien tarjoama aamupala kisaajille ja huoltajille. Pysähdymme Sarin kanssa käymään vessassa mutta Jussi jatkaa suoraan kylän ohi kohti silmukan pohjoispuolta. Matkan varrella on useita jyrkkiä nousuja, mutta myös palauttavia laskuja. Pysähdymme silloin tällöin tarjoamaan uutta juomapulloa, kokista, geeliä tai mitä Jussi keksiikään pyytää. Mies alkaa näyttää aika väsyneeltä, muttei suinkaan luovuttaneelta. Kaikkein kamalin nousu, neljä kilometria pitkä 12 % jyrkkyydellä nouseva vuoristotie on kuitenkin vielä ajamatta. Sovimme että tuo nousu jaetaan osiin ja pysähdymme aina kun tulee sopiva tasanne johon uskaltaa parkkeerata auton. Viimein tie kaartaa oikealle josta tie lähtee nousemaan. Tekee melkein pahaa katsoa miten väsyneenä Jussi polkee syke tapissa, hiki otsalla ja jalat krampaten. Alamme Sarin kanssa myös huolestua riittääkö aika, kun viimeinen mahdollisuus jättää T2 ja siirtyä juoksuun on klo 10.15 ja kello on nyt jo jotain kahdeksan maita, edessä on vielä monta kymmentä kilometria täynnä jyrkkiä nousuja ja Jussi näyttää meistä olevan jaksamisensa rajoilla. Lisäksi vielä on ajettava toiseen kertaan se huonokuntoinen kapea pikkutie, jossa on paljon nousuja ja reikäinen asvaltti, ennen kuin saavumme uudelleen Terchovaan ja Janosikin patsaan alle pystytettyä vaihtoaluetta.

Matka etenee, mutta aika käy vähiin ja vauhti hidastuu. Tunnelma autossa on jo toivosta luopunut, sillä näyttää ettemme mitenkään ehdi vaihtoon ajoissa, tai jos jotenkin ehtisimme, ei Jussilla ole enää paljon voimia täyden polkumaratonin juoksemiseen järjestäjien asettamissa aikarajoissa. Välillä Jussin jalat kramppaavat niin että tämän on käveltävä, mutta ilmeessä ei näy vilaustakaan luovuttamisesta. Olemme Sarin kanssa päättäneet tsempata Jussia loppuun asti, mutta meidän on myös tehtävä tälle selväksi että aika käy vähiin ja nyt on pakko puristaa kovempaa jos mielii ehtiä vaihtoon. Emme usko että näin käy, mutta ihmeen kaupalla ukko kaivaa jostain energiaa ja kiristää tahtia käskien meidän ajaa vaihtoalueelle odottamaan. Parkkeeraamme auton, otan juoksureput ja Jussin lenkkarit ja säntään niiden kanssa varusteiden tarkastukseen. Pian Jussikin on paikalla, heitän pyörän Sarille ja ehdimme hyvissä ajoin ennen aikarajaa juoksuosuudelle. Jussilla on kuitenkin jalat ihan hapoilla ja meidän on pakko vuoroin kävellä ja hölkätä hitaasti jotta hapot liukenevat. Noin puolen kilometrin loivasti nousevan tiepätkän jälkeen reitti kääntyy tien oikealle puolelle ja lähtee nousemaan kapeaa luontopolkua ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Nousu on niin jyrkkä että se on pakko kävellä, mutta joudumme muutenkin pysähtymään vähän väliä, sillä Jussin kone käy liian kovilla kierroksilla. Minulle on jo tässä vaiheessa selvää ettemme mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule pääsemään maaliin, mutta sitä en tietenkään sano, ja toisaalta elättelen kuitenkin pientä toivetta että hetken kävely palauttaisi Jussin kropan niin että pystyisimme kiristämään tahtia ja ehtisimme 25 kilometrin cut timeen. Emme ole edes viimeisiä tai ainoita tässä vaiheessa reitillä olijoita, mutta nekin jotka lähtivät juoksuun samoihin aikoihin kanssamme, loittonevat vääjäämättä ja olemme lopulta yksin.

Etenemme rauhassa ja ihastelemme sekä metsää että sen reunalta avautuvia maisemia. Reitti kulkee vuorta ylös ja alas laskeutuen jossain vaiheessa niitylle ja kierrellen maalaistalojen omenapuutarhoja. Kuuden kilometrin kohdalla on ensimmäinen huoltopiste. Pysähdymme juomaan kokista ja syömään pikkunaposteltavia. Siitä jatkamme vielä vähän eteen päin kävellen ja hölkkäillen, kunnes Jussi toteaa että ehkä tämä kisa taisi kuitenkin olla tässä. Meillä olisi enää pari tuntia aikaa ehtiä seuraavalle tarkastuspisteelle, ja siihen ehtiäkseen saisi sileälläkin juosta kohtuu reippaasti, puhumattakaan nousuista jotka hidastavat vauhtia väkisinkin varsinkin kun jaloissa ei ole enää reserviä rankan pyöräilyn jälkeen. Kunnioitan Jussin päätöstä, vaikka tiedän hänen olevan pettynyt ja toisaalta olisin itsekin toivonut että pääsemme maaliin. Kello lienee jonkin verran yli kaksitoista. Soitamme Sarin hakemaan meidät tien varresta. Ainakin annoimme kaikkemme. Saria pelotti ajaminen, mutta se sujui hienosti ilman mitään ongelmia. Minua jännitti huoltajan vastuu mutta selvisin, ehkä jollain tapaa ylitin itseni ottamalla sellaisen roolin johon en ole tottunut. Jussi teki ihan helvetin kovan työn sekä organisoidessaan että viedessään projektin tähän pisteeseen asti. Sisun puutteesta maaliin pääsy ei jäänyt kiinni, Janosik vain oli tällä kertaa kovempi. Emmekä suinkaan olleet ainoita jotka keskeyttivät.

Palattuamme kisareitiltä hotellille summaamme hetken tuntemuksiamme. Koska olen tankannut kisaa varten ja istunut viime päivät enimmäkseen autossa, päätän lähteä vielä juoksemaan jotta saan edes vähän energiavarastoja kulutettua. Hotellin takaa lähtee luontopolku ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Lähden kävelemään sitä ylös ja annan itselleni luvan viipyä niin kauan kuin huvittaa, kunhan kuuteen mennessä olen takaisin hotellilla. Vuoren rinnettä peittää kaunis lehtimetsä ja polku nousee korkeiden puiden alla siksakkikuviona loputtoman tuntuista nousua. Ei oikeastaan haittaa ettemme päässeet maaliin. Kokemus itsessään oli niin monella tapaa hieno ettei muu edes merkitse. Hölkkäilen välillä tasaisempia kohtia ja alamäkiä. Ehkä joku polkujuoksu voisikin olla minun juttuni? Ehkä matkan teko onkin minulle tärkeämpi kuin mahdollisimman nopeasti maaliin pääsy? Usein tuntuu että juoksen oman elämäni ohitse.

Illalla istumme hotellin terassilla ja katselemme yön pimeyteen katoavaa vuoristoa. Me kaikki kolme olemme kuitenkin enemmän tyytyväisiä reissuun kokonaisuutena kuin pettyneitä keskeytykseen. Toki olemme myös pettyneitä, muttemme jää siihen kiinni.

Sunnuntaina ajamme kisajuhlallisuuksien (joista osan skippaamme) jälkeen takaisin Puolaan ja olemme yötä Krakovassa. Kiertelemme vanhassa kaupungissa ja juhlimme kisaa syömällä ravintolassa. Vanha kaupunki on todella kaunis koristeellisine rakennuksineen.

Maanantaiaamuna ajamme lentokentälle ja lennämme takaisin Suomeen. Kotiin viemisinä minulla on ainoastaan flunssa sekä Janosikin vihreä pipo jossa lukee Supporter. Olen väsynyt mutta mielettömän onnellinen. Kiitos Jussi ja Sari että sain olla mukananne.