Ensimmäinen puolimatkan triathlon

Strömman triathlonin perusmatkan jälkeen tipuin taas henkisen ja fyysisen väsymyksen kuiluun josta en meinannut millään kammeta ylös. Kilpailun jälkeinen olotila oli hyvä seuraavan päivän iltaan asti, jolloin se yhtäkkiä sukelsi  väsymyksen täyttämään ahdistukseen. En ehkä ollut kilpailun jälkeisenä päivänä syönyt riittävästi, vaikka tiedän että se on usein kaikkien ongelmieni juurisyy ja siihen olisi pitänyt osata varautua. 

Valmennusohjelmaa en ollut kyennyt energian ja itseluottamuksen puutteen vuoksi enää pitkään aikaan noudattamaan, mutta valmentajan suunnittelemien treenien sijaan sain seuraavan kahden viikon aikana sentään tehtyä muutaman hyvän juoksulenkin, kun taas pyöräily jäi vähiin ja uimassa en käynyt kertaakaan. Näistä lähtökohdista alkoi tuntua ettei lauantaina 8.8.2020 järjestetty Kangasala City Triathlonin puolimatka voisi mitenkään sujua. Jos en jaksanut treenata, niin miten ihmeessä muka jaksaisin niin pitkän kisasuorituksen? Oliko kropassani jotain vialla vai oliko vika vain korvien välissä? Kävin verikokeissa eikä niissä ollut mitään hälyttävää. Ferritiini ehkä hieman matalahko, mutta viiterajoissa.

Kisaviikon torstaina purin mieltäni eräälle triathlonkaverille joka tuntee minut hyvin, ja pohdimme eri näkökulmia mitä kilpailuun osallistumiseen tai siitä jättäytymiseen voisi liittyä. Päädyimme molemmat siihen tulokseen, että pois jäänti kisasta jäisi todennäköisesti harmittamaan ja mahdollisesti kummittelemaan myöhemmissä koitoksissa, ja että se kunto jonka olin kuluneella kaudella rakentanut ei olisi parissa viikossa kadonnut vaikken ollut edellisen kisan jälkeen treenannut. Sen verran vakavasti väsymys oli kuitenkin otettava, ettei kisaan ollut järkevää lähteä hakemaan kovinta mahdollista suoritusta, vaan tärkein tavoite oli jälleen saada ehjä suoritus joka antaisi lisää henkistä varmuutta, josta on viime aikoina ollut pulaa. 

Kun päätös oli tehty, se tuntui oikealta. Jotenkin kummasti vire alkoi kääntyä, ehkä hieman hitaammin kuin aiempiin kisoihin, mutta kuitenkin. Tein perjantaina tosi pelkistetyn viimeistelyharjoituksen: juoksin kolme kilometriä pk-sykkeillä ja pesin sitten pari ikkunaa kotona. Ei yhtään huvittanut koskea pyörään tai uida metriäkään, mutta jotain liikettä piti saada treenien vähyydestä uinahtaneeseen kehoon. Lyhyt juoksu ei juurikaan rasita elimistöä ennen kisaa, mutta virkistää sopivasti. Lisäksi hutaistu viimeistelytreeni oli hyvin linjassa kisaa edeltävien epämääräisten juoksulenkkien ja matalalle asetetun läpimenotavoitteen kanssa, joten miksi enää alkaa viilata pilkkua.

Tällä kertaa sain pummittua kyydin eräältä toiselta Staminan jäseneltä joka oli myös menossa samaan starttiin. Laitoimme pyörät katolle perjantaina ja lähdimme ajamaan varhain lauantaina. Autottomana ihmisenä kisoihin kulkeminen stressaa melkein enemmän kuin itse kisat, kun miettii kehtaako pyytää autoa lainaan tai änkeä jonkun kyytiin. Onneksi nyt sain kyydin, oli muutenkin mukava matkustaa yhdessä toisen kisaan osallistuvan triathlonistin kanssa. Tosin treeneistä jutellessa mietin olenko itse enää triathlonisti ollenkaan, kun en ollut pitkään aikaan kokenut samanlaista tarmokkuutta ja mielenkiintoa harjoitteluun mitä vieressä istuva kaveri. 

Saavuimme kisakeskukseen joskus kahdeksan jälkeen, ennen puolta yhdeksää. Puolimatkan startti oli kymmeneltä ja meillä oli sitä ennen sopivasti aikaa ilmoittautua ja valmistella vaihtoalue. Päivästä oli tulossa lämmin, itse asiassa helteinen ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Kisakeskuksen kaiuttimista soi Eppu Normaali. Tunnelma oli vähintään yhtä positiivisen persoonallinen ja rento kuin aiemmissakin Kangasalan kisoissa joissa olen ollut. Tuntui hyvältä että saisin tehdä ensimmäisen triathlonin puolimatkani juuri täällä, missä kisan konstailematon ilmapiiri teki olosta rauhallisen ja luottavaisen. 

Uinnissa oli käytössä rolling start ja veteen pääsi vain viisi kilpailijaa kerralla. Jättäydyin jonon loppupäähän, sillä tavoittelin realistisesti noin 40 minuutin uintiaikaa ja suurin osa tulisi uimaan  kovempaa. Uinti tuntui teknisesti vaikealta, raajojen liikkeissä ei ollut minkäänlaista synkroniikkaa saati harmoniaa. Muuten tuntui mukavalta uida, sillä minulla ei ollut mitään suorituspaineita tai aikatavoitetta, ja saatoin keskittyä positiivisiin huomioihin, kuten "kiva ilma, onpa sopivan lämpöistä vettä, jännä nähdä millainen päivä tästä tulee!" Loppua kohti uintiin löytyi jonkinlaista rytmiä ja sujuvuutta.

Vaihdossa en kiirehtinyt tälläkään kertaa, kun ei kerran ollut kiirekään. Siirsin kellon ranteesta pyörän aerotankoon, mitä en ole lyhyemmillä matkoilla kokenut tarpeelliseksi tehdä, mutta nyt oli sen verran pitkä ja mäkinen pyöräily edessä että tehoja oli syytä seurata tarkemmin. Söin myös yhden geelin ennen pyöräilyyn lähtöä, ettei se ainakaan unohtuisi kun pyöräilyn alussa en välttämättä malttaisi siihen keskittyä. 

Rakastan pyöräilyä kisoissa! Ja rakastan kisaamista, sitä kuplaa joka on täysin irti arkitodellisuudesta ja johon lannistavat ajatukset eivät pääse. Kisassa olen yksin ja kisa on ainoastaan minun. Se ei ole valmentajan, seurakavereiden tai kenenkään muun, vaan se on minun flowtilani jossa ehkä hieman vaarallisestikin heittäydyn suoritukseen niin että ympäristö sulkeutuu pois (vaikka välttämättä muuta liikennettä ei ole suljettu, ja se pitäisi pystyä myös kilpailijan huomioimaan). 

En osaa antaa pyöräilystä mitään teknistä raporttia, muuta kuin että kerran jouduin pysähtymään kun ketju tippui alamäessä kesken ohituksen enkä uskaltanut nostaa sitä vauhdista paikalleen; että lihakset tuntuivat vahvoilta mutta päätä särki enkä luultavasti juonut helteen edellyttämää määrää nestettä ja että keskiteho laski loppua kohden kun en malttanut himmata tarpeeksi ja ehkä myös nestevajeen takia. Energiaa nautin suunnitellusti ja se tuntui imeytyvän. Olin ajatellut käyttää pyöräilyyn ainakin kolme tuntia, mutta se veikin noin 2 tuntia ja 50 minuuttia. Keskivauhti oli päälle 31 km/h, paljon enemmän mitä uskalsin toivoa.

T2 vaihdossa siirsin kellon takaisin ranteeseen, mutta geeleihin en enää koskenut. Juoksun taktiikka oli oikeasti jarrutella, sillä viimeistään tällä osuudella kuumuus ja alkava nestevaje alkaisi vaikuttaa. Lähdin vaihdosta samaan aikaan jonkun miehen kanssa juoksemaan ja aloimme jutella. Ihmettelin kun melko lyhyen lenkin jälkeen saavuimme takaisin kisakeskukseen, mutta ajattelin että ehkä reitti olikin erilainen kuin muistin. Kun tulimme takaisin siihen kohtaan josta olimme kääntyneet aiemmin, tajusimme molemmat juosseemme väärin. Meidän olisi pitänyt lähteä suojatien yli toiseen suuntaan, kun taas kääntöpisteeltä palaavat kilpailijat juoksivat sitä kautta mistä me olimme virheellisesti menneet ja jättäneet suurimman osan kierrosta välistä. Toinen kilpailija hermostui ja lähti pois, minä tuhlasin hetken aikaa kyselemällä järkkäreiltä onko minut hylätty ja voinko jatkaa, kunnes tajusin että tietenkin voin jatkaa, vaikken saisikaan enää tulosta. Halusin saada puolimatkani tehtyä, aivan sama olisiko tulos virallinen vai ei. 

Juoksin ja odotin että vastaan tulisi vessa. En käynyt vaihtoalueen bajamajassa vaikka harkitsin sitä, ja nyt pissitti. Vessa tuli onneksi vastaan melko pian, mietin kuinka mukavaa oli kun ei ollut kiire ja tällaiseenkin oli aikaa. Juokseminen tuntui muuten hyvältä ja pyöräily ei ollut vienyt liikaa voimia kehosta, mutta päässä tuntui huonolta, ikään kuin aivot toimisivat vajaateholla. Kaadoin jokaisella huoltopisteellä mukillisen vettä päähän ja join mukillisen urheilujuomaa. En uskaltanut ottaa geelejä, mutta söin juoksun aikana yhteensä pari banaanin puolikasta. Tai ehkä banaani vain tuntui vähemmän ällöttävältä kun geeliä ei tehnyt enää mieli. Toisella 10,5 km kierroksella alkoi myös jaloissa tuntua, mutta enemmän hämärsi silmissä. Lupasin itselleni että kääntöpaikan huoltopisteellä saa kävellä, toki pieni pysähdys tuli kaikilla huoltopisteillä kun otin nesteitä sisäisesti ja ulkoisesti. Viimeisen käännöksen jälkeen alkoi tuntua pahalta ja huomasin hyperventiloivani hieman, oli hetken jopa sekava olo. Pysähdyin ja hengitin ulos. Kävelin vähän, sitten taas juoksin. Perkele, olisin kohta jo maalissa ilman sitä alun kahden kilsan ylimääräistä lenkkiä! Väsytti ja harmitti, sillä kuumuus ja nestevaje teki olosta heikon ja halusin maaliin. 

Sitten Henna Virkkunen juoksi minut kiinni kuin minkäkin eksyneen lampaan ja sanoi että eiköhän juosta maaliin. Juteltiin niitä näitä, ja se auttoi jaksamaan viimeiset pari kilometriä, mutta viimeisen ylämäen kävelin ajatellen että oman puolimatkani kilometrit olivat jo täynnä. Mäen jälkeen kyllä juoksin viimeiset sadat metrit maaliin asti. Oman kello näytti 6:02:45. Siis käytännössä alitin kuusi tuntia kun huomioidaan että juoksin 2 km ylimääräistä. Olin väsynyt, mutta supertyytyväinen itseeni! 

Kisan jälkeen jaksoin vielä ajaa Jyväskylään, sillä olimme sopineet että matkakaveri ajaa menomatkan ja minä paluumatkan. Kisaa seuraava ja sitä seuraava päivä ovat menneet hyvin, putoamista ei ole ainakaan vielä tullut. Vaikka suoritusajat eivät ole hirveästi parantuneet, niin palaudun kuitenkin paljon nopeammin (ainakin kun muistan syödä) kuin kaksi vuotta sitten, kun viimeksi kisasin. Ainakaan samanlaista lihaskipua ja lihasväsymystä en ole kokenut niin kuin edeltävinä kesinä, ja uskon että kisojen jälkeinen yleisväsymys johtuu juuri siitä että pelkään syödä palautumisen aikana riittävästi. Usein ei edes tee mieli mitään, joskus taas on nälkä mutta ajattelen että en enää halua tai saa syödä. Ihan hiton tyhmää, ja vaikeaa. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa pätee valitettavasti tässäkin. Mutta puolimatkani ei ollut pannukakku, ja sen vuoksi saatoin syödä kisan jälkeen letun. Myöhemmin sekin vähän kadutti, vaikkei siihen lähes 5000 kcal päiväkulutuksella olisi ollut mitään syytä.