Pohjalla

Sain keskiviikkona kevään harjoitusohjelman toukokuulle saakka. Oloni on kaksijakoinen. Edessä on tosi kivoja ja haastavia treenejä, haluaisin päästä testaamaan itseäni ja näyttää että pystyn onnistumaan. Kuitenkin olen hirveän väsynyt ja itseluottamukseni on hauras. Vaikka kuinka haluaisin harjoitella, tuntuu ettei kulje, seinä nousee pystyyn ja takaiskuja tulee tämän tästä. Ajoittain tunnen itseni epäonnistujaksi, toisinaan vain kärsimättömäksi. Kuinka haluaisinkaan olla jaksava, energinen ja itsevarma. Kuinka kaukaiselta tuo kuva näyttääkään väsymyksen ja kyynelten läpi. 

Kevyt viikko on päättymässä, takana on vajaat kuusi tuntia matalasykkeistä harjoittelua. En tällä viikolla seurannut ohjelmaa muuten kuin tuon viikkorytmityksen osalta, vaan tein vain niitä juttuja jotka tuntuivat hyvältä kehon ja mielen tuntemuksiin peilaten. Käytännössä se tarkoitti tiistaina vastusajoa, keskiviikkona uintia, perjantaina ja lauantaina kevyttä hiihtoa jäällä auringonpaisteessa sekä olympialaisten katselua. Varsinkin eilinen parin tunnin vapaahiihto tuntui talven helpoimmailta ja nautinnollisimmilta. Olisin halunnut hiihtää vielä paljon kauemmin, mutta järki muistutti jättämään paukkuja tuleville päiville.  

Miten kävi näin että pieni painonpudotustavoite kääntyi lieväksi syömishäiriöksi, kova harjoittelu syveni rasituskuopaksi ja väsymys muuttui masennukseksi? Miksi pilasin hyvän harjoituskauden, nyt kun kaikki muut resurssit olisivat kunnossa? Kuinka paljon voin liikkua ja rasittaa kehoani nyt, kun hyvältä tuntuneen lenkin jälkeen seuraakin pohjaton väsymys tai olo kuin flunssa olisi taas puskemassa päälle? Tuleeko minusta ikinä muuta kuin rikkinäinen kuntoilija? Olenko ollut tarpeeksi rehellinen itselleni ja valmentajille? 

Tänään en olisi millään jaksanut lähteä ulos, mutta löysin viimein sen verran energiaa että kiersin jäällä tunnin mittaisen kävelylenkin. Mietin miten voi samaan aikaan olla niin kaunista ja nähdä iloa tuottavia asioita, mutta silti tuntea surua, kipua ja pelkoa, eivätkä ne sulje toisiaan pois vaan mahtuvat rinnakkain samaan hetkeen. Aiemmin tällainen suhtautuminen tuntui minusta ristiriitaiselta. Joko on hyvä päivä tai sitten se on huono. Minua itseänikin on kuvailtu on/off-tyypiksi. En ole käsittänyt miten ihmiset jaksavat tavallista elämää, kunnes viimein itsekin kaipaan sitä. Sitä ettei tarvitse olla aina parhaimmillaan, vaan hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Tavallaan kaiken toivottomuuden keskelläkin tunnen pientä iloa muutoksesta omassa tavassani katsoa asioita. Samalla tavalla aurinko paistaa vaikka olisin hiihtämisen sijaan vain kävelyllä. On elämää urheilun ulkopuolellakin.

Tällä hetkellä pelkään että jatkan samojen virheiden toistamista kuukaudesta toiseen enkä pääse vaikeuksista eteen päin. En usko että pystyn nyt harjoittelemaan annetun ohjelman mukaisesti. En oikein uskaltaisi luottaa että maltan harjoitella kevyemmin. Pelkään sortuvani liian optimistiseen kuvitelmaan siitä mikä on minulle nyt mahdollista. Ystäväni muistutti kuitenkin, että nyt voin pelkäämisen sijaan harjoitella kuuntelemaan kehoa, arvioimaan tilannetta ja muuttaamaan harjoittelua edellisten perusteella. Toivon että olen tulevaisuudessa vahvempi ihminen, joka kestää paremmin pettymyksiä, virheitä ja epävarmuutta, mutta pystyy myös nauttimaan onnistumisista enemmän kuin aiemmin ja tietää niiden arvon. Juuri nyt elämässä on hyvin raskas vaihe, mutta luulen että tämän läpikäymisen jälkeen osaan nauttia myös triathlonista enemmän. Olisin silloin myös henkisesti vahva ja kestävä.