Upporikasta ja rutiköyhää

Viimeksi postasin aika synkissä tunnelmissa. Mietin kirjoitanko liiankin henkilökohtaisista ja toisaalta jollain tapaa tabuista asioista, masennuksesta ja syömiseen liittyvistä ongelmista, kun tämän blogin on tarkoitus keskittyä triathloniin. Toisaalta harjoitteluun ja siinä koettuihin tunteisiin vaikuttaa kaikki urheilun ulkopuolinenkin elämä. Minulle kestävyysurheilu on elämäntapa ja siitä näkökulmasta haluan kirjoittaa. Kaikkine sävyineen. Tekniikan ja kunnon kehittämisen ohella minua kiehtoo myös henkinen puoli -kuinka oppia kohtaamaan omia ajatuksia, tunteita ja reaktioita ymmärtäväisesti, tutkailevasti, niin etteivät ne asettaisi turhia esteitä unelmien eteen jotka olisivat saavutettavissa? Eihän minusta alun alkaen pitänyt edes olla triathlonistiksi, mutta tässä sitä nyt ollaan eikä se ollutkaan mahdotonta. Kuitenkin joskus sitä epäröi itseään, on huonoja päiviä ja vaikeampia aikoja treeneissä tai elämässä, ja sekin on ihan ok. 

Viime viikolla juttelin Tribasen Panun kanssa puhelimessa talven aikaisista ongelmista ja halusin tietää kannattaako tässä vaiheessa jatkaa harjoittelua alkuperäisen suunnitelman mukaan. Treenin olisi tarkoitus tehostua kevättä kohden, ja aloin epäröidä kuinka paljon sairastelut ja tekemättä jääneet kovat harjoitukset ovat syöneet suorituskykyä ja toisaalta sitä potentiaalia johon tähtään. Voimistuneet masennusoireet olivat ehkä kuitenkin se suurin syy epävarmuudelle minkä verran oikeasti jaksaisin harjoitella. Tulimme ensin siihen tulokseen ettei ole syytä yrittää väkisin harjoitella normaalisti, vaan kevennetään ohjelmaa vähäksi aikaa. Olisin myös voinut halutessani jättää ohjelman tauolle, mutta olen sitä mieltä että minulle sopii paremmin kun tekemistäni ohjaa jonkinlainen johdonmukaisuus. Puhelun jälkeen tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja päätin haluta vielä yrittää alkuperäisellä ohjelmalla, sillä ravintopuoli ja palautuminen ovat alkaneet korjaantua Jussilta saadun ravinto-ohjauksen myötä sekä työstettyäni asioita muiden tiimiläisten tuella. Tuntui myös hyvältä että Panun ja Jussin mielestä en ollut vielä pilannut mitään. Toki tässä olisi riski että lähden liikkeelle liian aikaisin ja ongelmat jatkuvat, mutta päätin pelata upporikasta ja rutiköyhää. Haluan olla edes jossain kiinni, sillä nyt ollessani kolmatta kuukautta työtön minulla ei oikein ole muutakaan.

Viime viikko menikin harjoittelun puolesta hyvin ja toivoa herättävästi. Olin saanut edellisenä viikonloppuna hiihtämisestä jalkapohjiin isot rakot jotka tulehtuivat, joten ohjelmaa piti muuttaa melkoisesti. Puntti ja pyöräily olivat ainoita mitä pystyin alkuviikosta tekemään, niinpä kävin maanantaina ja keskiviikkona kolistelemassa rautoja kun taas tiistaina pyöräilin ulkona pitkän kroppaa ja mieltä huoltavan pk-lenkin johon kuului myös aurinkoinen kaakaohetki Jyväskylän Satamakahvilassa. Torstaina sitten maltti ei enää riittänyt pysyä poissa ladulta vaan kävelin sukset kainalossa viereiselle jäälle ja hiihtelin puoli tuntia väsynyttä vapaata, kun kroppa ei sitten ollutkaan iskussa. Perjantain lepo palautti voimat ja lauantaina oli tuplapäivä uinnin ja pitkän tehopyörän merkeissä. Sunnuntaina palasin jääladulle ja nautiskelin vajaat pari tuntia aurinkoisesta iltapäivästä vapaan suksilla leppoisasti hiihdellen. Harjoitustunteja kertyi reilu kymmenen.

Myös tämä viikko jatkuu kovana. Maanantaina oli lepopäivä, eilen tiistaina 50 min pk-juoksua ja punttia, tänään tehouinti ohjelmalla 20 x 50 m. Huomenna on viikon pääharjoitus, tonnin juoksuvetoja hallissa, illalla kun on Staminan ratavuoro. Loppuviikon yritän keventää, jotta väliin mahtuu tarpeeksi pitkä palauttava jakso ennen Finntriathlonin viikonloppuleiriä 16.-18.3. josta alkaa taas kahden viikon kova putki. Tunnen itseni, jos nyt en tällä hetkellä kovin onnelliseksi, niin kuitenkin lohdulliseksi ja ehkä etuoikeutetuksikin kun saan kuntoni ja terveyteni puolesta nauttia liikunnasta ja siitä kuinka se kannattelee muuten haastavana aikana.