Uinti

Uinti on triathlonin osa-alueista minulle ehdottomasti vaikein, sillä se tuli osaksi liikkumistani vasta triathlonin aloittamisen myötä. Vaparin tekniikka piti opetella täysin alkeista, mikä on hitaudessaan ollut toisinaan äärimmäisen turhauttavaa ja taas toisinaan valtavan palkitsevaa, kun jokin alkuun aivan käsittämätön tekniikkajuttu onkin loksahtanut kohdalleen. Ennen triathlonia en ollut seurannut uintia edes telkkarista eivätkä muut nimet kuin Jani Sievinen tai Hanna-Maria Seppälä sanoneet minulle mitään. En edes tiennyt miten päin uimalakki puetaan, tai mitä tarkoittivat pullarit, lättärit, nimmarit ja delffarit. 

Siksi uintiin on minulla alusta saakka ollut kunnioittava ja hieman vierastavakin suhde, ikään kuin vedessä olisi jotain mystistä tai lähes jumalaista, joka jää ymmärrykseni ulkopuolelle. Uimarit, jotka tätä elementtiä hallitsevat, olivat pitkään arvoasteikollani piirun verran tavallisten ihmisten yläpuolella. Minun silmissäni he ovat kuin delfiinejä tai merenneitoja katsellessani kuinka he leikittelevät ja liikkuvat vedessä täysin kuin kotonaan. Ehkä sen vuoksi toivoisin omankin uintini olevan edes jollain mittapuulla vaivatonta ja kaunista, sekä tietysti vauhdikkaampaa myös triathlonkilpailujen kannalta.  

Kolmen vuoden aikana olen harjoitellut uintia Staminan omissa uintiharjoituksissa, kaupungin liikuntapalvelujen ylläpitämillä ohjatuilla uintivuoroilla, pienryhmäopetuksissa ja triathlonleireillä. Alkuun oli vaikea yhdistää eri tahoilta tulleita neuvoja yhdenmukaiseksi kokonaisuudeksi. Minulla ei ollut selkeää käsitystä siitä miltä uinnin kuuluisi tuntua ja näyttää tai miten sen pitäisi tapahtua. Vesi oli vieras elementti ja yritin pitkään lähestyä sitä teorian kautta, mutta lopulta uintini lähti kehittymään vasta siinä vaiheessa kun pystyin hylkäämään uinnin kaavamaisen suorittamisen sekä havannoimaan uteliaammin veden ja kehoni vuorovaikutuksellista liikettä, sen rytmiä ja luonnetta.

Sprinttitallin Antti Rantanen oli kyllä hokenut rentoutta ja rytmiä, mutta niiden todellisen merkityksen ymmärsin vasta kun lakkasin yrittämästä väkisin ja aloin miettiä mikä minut todella saa rentoutumaan vedessä. Ymmärsin että altaassa täytyy saada olla yhtä vapaasti kuin missä tahansa muualla. Kuulostaa ehkä vähän kummalliselta, mutta olin pitkään ihan kipsissä sen suhteen miten uimahallissa kuuluu toimia, jos on triathlonisti. Ajattelin pitkään että sinne mennään tekemään tasan se treeni mitä koutsi sanoo tai paperilla lukee. Muu pelleily on turhaa, paitsi jos erikseen käsketään pelleillä. Olin vaativa itseäni kohtaan ja näin jälkikäteen ajatellen aivan liian totinen myös uintia kohtaan.

Tosiasiassa kaikki vedessä vietetty aika on hyödyllistä, koska tällöin vedessä liikkuminen tulee tutummaksi. Laput silmillä uiminen kehittää kaikkein vähiten. Vesi täytyy tuntea iholla virtauksena, paineena, lämpöaistimuksena ja nosteena. Täytyy havainnoida itseään, missä asennossa olen, millä tavalla lihasketjuni aktivoituvat, millainen olo minulla on, olenko rento vai jännittynyt, onko minulla jotenkin kiireen tuntu vai pystynkö rauhoittamaan käteni pidempään liukuun? Onko uiminen hauskaa ja mieluisaa, vai onko siinä jotain joka tuntuu vastenmieliseltä?

Olen ottanut tekniikkavalmennusta satunnaisesti Sprinttitalliin sekä Kampuksen plaaniin kuuluvalta Marlene Niemeltä, joka on paitsi menestynyt kilpauimari, myös pedagogisesti lahjakas opettaja. Hänellä on silmää liikkeelle ja kyky poimia oleellisimmat huomiot sekä harjoitteet jotka yksittäistä uimaria tämän omalla tasolla ja kyseisellä hetkellä eniten hyödyttävät. Marren opetus on vienyt uintiani ehkä eniten eteenpäin, ja pikkuhiljaa olen alkanut uskomaan että minunkinlaisellani tavallisella kuolevaisella on mahdollisuus löytää oma otteensa vedestä. Ajatus myös muiden uintitekniikoiden opettelusta houkuttelee yhä useammin.

Valitettavasti elämä ja myös triathlonharjoittelu on usein kompromissien tekoa, joten yhden osa-alueen kehittäminen kahden muun ohella tapahtuu hitain askelin. Koska omat harjoittelumääräni ovat pääsääntöisesti alle 10 tuntia viikossa, jää uinnille yleensä noin 2 tuntia viikossa ja joskus vielä vähemmän. Tribaseen liityttyäni näistä kahdesta viikottaisesta uintikerrasta toinen on ollut lähes aina kovempi kuntoa ja nopeutta kehittävä harjoitus ja toinen taas rauhallisempi ja usein hieman enemmän tekniikkaa sisältävä harjoitus. Eikä kehitys tunnu tulevan tasaisesti, vaan pikemmin aaltoillen tai hyppäyksinä.

Jussin ja Panun uintifilosofian mukaan kovat treenit olisi hyvä uida ryhmässä, mutta minun on tullut uitua yksikseen sekä mukavuus- että aikataulusyistä. Nyt kun minulla ei ole säännöllistä työrytmiä, en jaksa kiirehtiä uimahallille kukonlaulun aikaan jolloin muut tiimiläiset kokoontuvat yhteisuintiin. Mutta silloin tällöin olen päässyt uimaan yhdessä jonkun tiimiläisen kanssa, ja on kyllä myönnettävä, että vaikken pysy parhaimpien peesissä, niin jo treeniseurasta saatu henkinen tsemppi auttaa laittamaan enemmän likoon kuin yksin uidessa. Toisaalta en oikein perusta väkisin kovaa uimisesta, vaan haluan laittaa perusteet kuntoon ja pyrkiä jokaisessa harjoituksessa uimaan teknisesti omaa hyvää tasoani. Käytännössä koittaa pitää mielessä niitä asioita joita olen Marlenen kanssa opetellut, sillä uusien liikemallien juurruttaminen selkärankaan vaatii keskittymistä ja toistoja. Tämä on toki vain yksi tapa suhtautua uintiharjoitteluun, mutta olen kokenut sen toimivaksi itselläni.