Pohdintoja masennuksesta

Kirjoitan nyt suoria sanoja masennuksesta, koska se ja muut mielenterveyden häiriöt ovat aiheena edelleen liian tabuja.

Viime iltana kirjoitin eräälle kaverilleni näin:

"Välillä tuntuu, itse asiassa aika usein, etten pidä mun elämästä nykyisellään ja haluaisin päästä irti sellaisesta  suorituskeskeisyydestä joka pyrkii vastaamaan enemmän ehkä ulkoisiin odotuksiin tai omiin uskomuksiin siitä mitä pitäisi olla. Mulla se heijastuu tosi paljon myös treenaamiseen ja tuntuu usein etten vaan jaksa sitä, mutten oikein haluaisi myöntää sitä itselleni koska olen rakentanut niin suuren osan identiteettiäni urheilun ympärille.

Kiellän itseltäni paljon asioita, joita ehkä kuitenkin kaipaan, koska urheilu. Nuorempana käytiin vanhempien kanssa monena kesänä Lapissa vaeltamassa ja huomaan kaipaavani jotain sellaista, että olisi lupa unohtaa kaikki kehon seuranta ja mittaus, ei tarvitsisi edes ajatella sitä liikunnan kautta vaan enemmän henkisenä virkistäytymisenä. Kaipaan sitä, että saisi vain olla läsnä hetkessä pyrkimättä muuttamaan siitä mitään. Että voisi kerrankin unohtaa itsensä ja tarkkailla sykemittarin, kalorien ja tehojen sijaan luontoa.

Mutta vastaavat jutut on unohtuneet, koska on niin sitoutunut tavoitteeseen ja treeniohjelmaan, vaikka samalla on melkein alkanut vihata koko hommaa. Eihän tässä ole mitään järkeä, en mä tällä tavalla halua triathlonia tehdä. Ja musta tuntuu että mä voisin ensi kesänä oikeesti haluta jotain patikkamatkaa tai vastaavaa, vaikka se ajatus tulikin vasta viisi minuuttia sitten valveen ja unen rajamailla."

Olen kuullut että masennuksella on usein jokin tehtävä ihmisen elämässä. Masentuneenahan ihminen putoaa jonnekin syvälle mielen kerrostumien läpi aina alitajunnan pohjavesiin ja löytää sieltä ehkä asioita, joiden ei tiennyt tai muistanut olevan olemassa. Asiat jotka aiemmin toivat iloa, tuntuvat merkityksettömiltä. Niistä yrittää innostua, mutta ne eivät enää tunnu miltään. En onneksi itse ole niin masentunut, että mikään ei tuntuisi miltään, vaan eri asiat nousevat merkityksellisiksi. Asiat, joista luulin luopuneeni, kasvaneeni ohi, jättäneeni taakseni.

Tuntuu kuin seisoisin palaneen metsän keskellä, vielä kytevän sammaleen ja tuhkan ympäröimänä. Ikään kuin jossain välitilassa, jossa entistä ei ole, eikä uusi ole päässyt vielä kasvamaan. Mutta olen toiveikas ja uskon että kaskimaa on parempi kasvualusta uudelle, kuin se pusikoitunut ja umpeenkasvanut ryteikkö jossa aiemmin yritin elää. Ymmärrän jo jollain tasolla, että kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa. Urheilun, elämän, yhtään minkään -ainakaan koko aikaa. Kuitenkin tuntuu että seison paloaukealla yksin, että näen vasta nyt sen minkä kaikki muut ovat koko ajan nähneet. En tiedä onko niin, mutta tuntuu siltä. "You know nothing, Jon Snow!" Tuo lause, joka jäi elämään Game of Thrones -sarjasta, sopisi kai minuunkin.

Pelottaa tuleva kesä ja edessä olevat kisat. En tiedä pelkäänkö eniten sitä, etten pääsisikään niihin tavoitteisiin mitä olin asettanut, vai ehkä sitä että joutuisin taipumaan masennukselle ja sille että voimavaroja ei olisikaan riittävästi, vaiko sitä että myöntäisinkin itselleni että tulokseni ovat itseasiassa kuitenkin aika pieni asia missä tahansa mittakaavassa ja elämä jatkaa kulkuaan meni niin tai näin. Eli tavallaan juuri sitä mitä kaipaan, miksi se on niin pelottavaa?

Tänään kävin juoksemassa Kuokkalan kirmaisussa 5 km saadakseni kisarutiinia. Suhtauduin siihen vain yhtenä treeninä, mutta silti numerolapun kiinnittäminen paitaan jännitti. Päätin olla armollinen. Lopouajalla ei olisi väliä. Sillä, pistäisinkö itseni kunnolla likoon, ei olisi väliä. Vain sillä, että juoksisin niin reippaasti kuin tänään jaksaisin ja tulisin maaliin asti, olisi väliä. En katsonut kelloa kuin ehkä muutaman kerran, sen verran että vauhti näytti rohkaisevalta. Tuntui hieman pahalta mutta sen kesto vähenisi askel askeleelta ja kilometri kilometriltä. Ennen maalia joku yritti ohi mutta sisuunnuin vielä sen verran että pidin miehen takanani. Loppuaika 23:09, olin ihan tyytyväinen, sillä se oli kuitenkin ennätykseni.

Olisipa minulla niin paljon voimaa, että sitä riittäisi tuhlattavaksi asti. Juoksisin kerrankin niin että tuntuu oikeasti kunnolla pahalta. En jäisi rypemään, vaan juoksisin. Enkä olisi pakkomielteinen suorittaja, vaan leikiksi kisaileva ja ilosta sädehtivä ihmislapsi. En olisi musta-aukko joka nielee valon muilta, vaan säteilisin elämäniloa ympärilleni ja jaksaisin olla aidosti vastavuoroinen. Mutta nyt on mukava seurata etenevää kevättä; etelästä palaavia muuttolintuja, silmuista ja siemenistä puhkeavaa vihreyttä. Pian kaskimaankin peittää vihreä aluskasvusto.