Kiimasen savulenkki

Juhannuksen viettoni alkoi torstaina kun pistin täyteen pakatun repun selkään ja kannoin fillarin kerrostaloasunnosta pihalle ja lähdin polkemaan äidin ja isän luokse maaseudun rauhaan. Paljon ei ylimääräistä tavaraa mahtunut mukaan, ja tärkeimpinä matkaan lähtivät tietenkin märkäpuku ja lenkkarit. Jonkin sortin siviilivaatteita kuitenkin löytyy vanhan vaatekaapin kätköistä, joten niitä on aivan turha raahata. Toki joku kirja olisi ollut ihan mukava saada mukaan sadesäiden ajanvietteeksi, mutta Sinuhe egyptiläinen ei kyllä olisi enää mahtunut kuin korkeintaan äänikirjana, niinpä se jäi kotiin odottamaan.

Vantaan jälkeen olin muutaman päivän todella väsynyt, en niinkään fyysisesti, mutta tuntui että olisin voinut nukkua vaikka keskellä päivää. Kroppa kuitenkin tuntui todella hyvältä ja sain tehtyä hyviä treenejä, esimerkiksi todella onnistuneen lättäriuinnin altaassa vaikka pää oli aivan nukuksissa. SM-reissusta innostuneena rupesin sitten vielä tutkimaan triathlonliiton kisakalenteria ja tuumailin että heinäkuulle mahtuisi vielä yksi sprintti ennen Tahkon savolaista perusmatkaa. Jos siis onnistun järjestämään auton lainaan tai saamaan jonkin muun kyydin, niin luultavasti käyn 28.7. Lahdessa heittämässä peesivapaan sprintin, mutta se tarkentuu sitten heinäkuussa.

Kisailun makuun päästyäni starttirumbaa oli luontevaa jatkaa juhannusaattona Lanneveden legendaarisella Kiimasen savulenkillä, johon osallistuin itse ensimmäistä kertaa. Jostain syystä yöunet jäivät heikoiksi eikä aamu tuntunut käynnistyvän ollenkaan. Olin silti ihan hyvillä mielin lähdössä ja suhtauduin kympin kilpajuoksuun enemmän treeninä ja leppoisana tapahtumana, jossa olisi mahdollista tavata treenikavereita ja muita urheilututtuja. Sateen ropistessa ajelin silmät ristissä kohti Saarijärveä ja päätin armahtaa itseni kovemmilta tavoitteilta.

Ajatuksena oli heittää ajoissa ennen starttia hetki märkkäriuintia, mutta paikan päällä minulle valkeni että se kartalla järven näköinen vesialue olikin pieni myllypuro, niinpä ilman suurempaa meteliä kannoin nolona uintivarusteet takaisin autoon ja siirryin suosiolla perinteisempään juoksulämmittelyyn. Verryttelyssä kroppa tuntui kankealta kuin kalmiston kylmästä nostetulla ja pääkoppakin kaikui tyhjyyttään. Fiilis kuitenkin parani hieman muutaman terävämmän vedon jälkeen. Edellinen kympin kisa oli uuden vuoden Paviljongin pamaus, joka taittui aikaan 47:41, joten toivoin vain että saisin juostua alle 50 minuutin ja mahtuisin vielä saunaan.

Juoksijoita oli kisassa runsaasti, kymmenen kilometrin matkalla tuloslistasta laskien yli 450. Noin kello 12 lähtölaukaus pamahti ja massa juoksijoita lähti liikkeelle. Alkumatka oli loivaa ylämäkeä ja pientä tungosta, joten lähdin juoksuun rauhallisesti. Jos keväällä Jyväskylän Katujuoksun puolimaraton oli tuntunut heti lähdöstä asti energiseltä, niin nyt piti ensin koittaa saada kohmeinen kone käyntiin ja sitten vielä toivoa että bensa riittää perille asti. Koko matka tuntui raskaalta, tunsin itseni luuseriksi ja teki mieli keskeyttää koko kidutus. Reitti oli maisemiltaan mukava mutta kumpuileva koko matkalta. Laskin kilometrejä, ne olivat pitkiä. Kuvittelin että kymppi taittuisi minulta vähän helpommin.

Mietin Vantaan kisan juoksuosuuden aikaista tunnetta siitä ettei huvittanut puristaa kaikkea irti, oliko se sittenkin hapoista johtuvaa väsymystä kuten nyt, sykkeiden huidellessa MK-alueella? Sprintistä ei jäänyt dataa talteen, ja Panun kyseenalaistettua oman fiilikseni todenperäisyyden alkoi tuntemus käyttämättömistä voimavaroista vaikuttaa illuusiolta. Viimeiset kilometrit tuntuivat hieman samalta kuin Vantaalla, joskin raskaammilta. Ei huvita puristaa, vaan toivoisin voivani löysätä. Tunnen pettymystä itseen: näinkö heikko olen, ei minusta ole kuin uhoamaan, muut tuolla edellä ovat paljon kovempia kuin minä. Rinnalla juoksi yksi mies, ja kun olin ruveta jäämään tästä, hän viittoi kädellä pysymään matkassa ja otin avun vastaan.

Viimeinen kilometri laski loivaan alamäkeen, painoin väsymyksen taka-alalle ja puristin jonkinlaisen loppukirin. Kello pysähtyi ajassa 47:16. Olin aika nöyrää tyttöä maalissa. Ihan oman tasoinen juoksu. On siihen 45 minuutin enkkaan vielä matkaa, saati että joskus, tai ikinä, juoksisi sen alle. Eipä siinä muuta, sitten lyhyt fiilisten vaihto ja yhteiskuva muiden Tribasen tiimiläisten kanssa, kojulta makkaraa ja saunaan. Paluumatkan ajelin taas pyyhkimet viuhuten sateen ropistessa tuulilasiin. Sinänsä mukava, että itse tapahtuman ajan oli poutaa.

Pitkin kesää olen miettinyt onko urheilun merkitys mennyt liian pitkälle, kun läheiset eivät aina tahdo ymmärtää kaikkea satsausta siihen ja heidän mielestään nykyään puhunkin vain triathlonista. Onko elämäni keskiössä vain parempien aikojen ja uusien tavoitteiden metsästäminen, osaanko haaveilla enää mistään sellaisesta mikä ei liittyisi urheiluun, ja jos näin on, onko se väärin tai vaarallista? Entä jos en edes kehity, jos pöhkö unelmani jonkinlaisesta lähes puoliammattimaisesta elämäntapatriathleettina elämisestä onkin pelkkä hatara päiväuni, tai jos se ei olisikaan todellisuudessa sellaista kuin kuvittelen? Entä jos haluan vielä opiskella tai tehdä jotain muuta mikä vaatii vähentämään panostusta urheilusta, katkeaako unelmiltani silloin siivet kokonaan? Paljon pelottavia kysymyksiä, jotka pitäisi uskaltaa kysyä itseltään.

Ehkä on niin etten vielä edes tiedä urheilusta mitään. Ehkä sen on vielä opetettava lisää nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja sisukkuutta. Pettymysten kohtaamista, onnistumisista iloitsemista ja itsensä arvostamista. Ehkä olen unohtanut urheilun todellisen luonteen jonnekin kiiltävän lycran ja hiilikuidun alle. Onhan se hauskaa ja voimauttavaa leikkiä oman elämänsä peililasisankaria, mutta kai välillä on paikallaan nähdä se samassa paketissa oleva antisankarikin. Tärkeintä on ainakin pyrkiä muistamaan, että itselle ja omasta tahdosta tätä kuitenkin tehdään, joten mitä sitten tekeekin, tehtäköön se niin että itsellä on pitkässä juoksussa hyvä olla.