Voimaa tunturista

Vaellusreissulta on palattu kotiin ja koska haluan vältellä rinkan purkamista viimeiseen asti, on nyt erityisen hyvä hetki kirjoitella ajatuksia tänne blogiin.

Olimme siis isäni kanssa viikon reissulla Sallassa Itä-Lapissa. Olin aluksi ehdottanut että lähtisimme vasta maanantaina, sillä sunnuntaille olin sopinut uintivalmennuksen yhden seurakaverini kanssa, mutta isän aikatauluihin kävi paremmin lähteä jo lauantaina joten jouduin perumaan tekniikkatunnin. Se ei lopulta hirveästi harmittanut muuten kuin muiden osapuolten puolesta. Uintitekniikan kehittämisessä riittäisi työsarkaa varmasti vaikka maailman tappiin asti, mutta tässä vaiheessa kesää alkaa olla vaikea enää sisäistää mitään kovin tehokkaasti, kun ajatukset alkavat siirtyä jo edessä häämöttäviin kilpailuihin ja lajinomaisempaan harjoitteluun, jonka aika tuntuu aina jäävän niin lyhyeksi. Siispä reissuun lähtö ja hyvin paljon treenien ympärillä pyörivistä arkiympyröistä irrottautuminen oli lopulta ihan paikallaan.

Saavuimme siis lauantaina Sallaan vanhempieni mökille ja lähdimme seuraavana aamuna autolla kohti Palotuntureiden UKK-reittiä. Olin haaveillut tuntureilla vaeltamisesta jonkin aikaa ja odotin matkasta eräänlaista henkistä puhdistautumista ja voimauttavaa kokemusta. Odotin sitä henkistä prosessia, jossa niin mielen tunteet kuin kropan tuntemukset vaihtelevat ja välillä taistellaan väsymystä ja muita mahdollisia ongelmia vastaan, jossa suurelta tuntuva tavoite pilkotaan pienempiin osiin ja päämäärä lähenee etappi kerrallaan. Tältä muistin patikoinnin tuntuneen teini-iässä ja koin sen silloin todella vahvistavana. Isän jalat eivät kuitenkaan enää kestäneet kantaa rinkkaa pitkiä matkoja, mikä hieman harmitti, varmasti meitä molempia. Aiemmat vaellukset olivat kuitenkin jo melko kaukana takana. Patikoimme perheen kanssa vuosina 2004 - 2005 ja isän kanssa kaksin viimeksi syksyllä 2010.

Suunnistimme autolta reilut pari kilometriä metsää pitkin reitin varrella olevalle Konttilammen kodalle. Päädyimme pitämään kotaa leiripaikkanamme ja tekemään sieltä erillisiä päivävaelluksia kevyemmät reput selässämme. Lopulta se osoittautui tilanteeseen nähden oikein hyväksi ratkaisuksi. Saavuttuamme kodalle jätimme rinkat ja patikoimme reittiä 7 km etelän suuntaan Tervalammin kodalle, jossa söimme eväät ja palasimme takaisin. Maanantaina kuljimme vastaavasti reittiä pohjoiseen päin ja kävimme 8 km päässä Suksenpaistama-aapan laavulla kääntymässä. Tiistaille suunnittelimme reitin ulkopuolella olevan Ylimmän Palotunturin huiputtamista, mutta sääennuste muuttui ja lupasi ukkosta ja tuulta 8 - 9 m/s, joten päätimme vaelluksen ja palasimme tiistaiaamuna mökille.

Vaikka vaellus kutistui omiin odotuksiini nähden lyhyeksi, sen vaikutukset eivät jääneet yhtään toivottua vähäisemmiksi. Vaeltaminen on tietyllä tapaa kuin elämä pienoiskoossa, ja elämää oppiakseni halusin myös lähteä. Luonnonoloissa on kyettävä nöyrtymään suurempien voimien edessä, osattava joustaa ja tehdä kompromisseja, mutta sama pätee myös laajemmin elämässä. Kulkeminen ei ole aina kepeää ja matkalla on jaksettava sietää sitä ettei huikeita maisemia näy jatkuvasti, vaan välillä reitti on hyvinkin yksitoikkoinen. Mutta kun sitkeän kipuamisen jälkeen upea tunturimaisema lopulta avautuu silmien eteen, se lopulta palkitsee kärsivällisyyden.

Metsässä en pitänyt puhelin- ja datayhteyksiä päällä muuten kuin säännöstellyinä tuokioina säästääkseni akkua. Ärsyketulvan tyrehtyminen ja ympäröivän luonnon hiljaisuus laskivat stressitasoa varsin nopeasti. Olo tuntui paljon seesteisemmältä kuin kotona kaupungissa. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin rennolla tavalla läsnä kuin nyt olin. Unohdin myös turhan kontrollintarpeen enkä yhtään vaivannut päätäni arvioimalla kaloreita tai miten terveellistä on syödä meetvurstia ja voita (kun näin lyhyen ajan syömisillä ei todellakaan ole mitään merkitystä pidemmällä aikavälillä). Tai siitä että kahvi piti juoda mustana eikä purkkitonnikalan olettaisi olevan kummoinen makuelämys, mutta nälällä maustettuna se on oikein hyvää. Kunhan sain tarpeeksi ravintoa ja unta sekä pysyin kuivana ja lämpimänä, minulla oli täysin hyvä olla.

Tottakai koin myös epämukavuutta, mutta se oli koko homman ydin -kohdata ja sietää ikäviäkin tunteita, joilta ei kumminkaan voi välttyä, ja tämän huomasin olevan juttu joka voimautti minua myös triathlonin suhteen. Kykyä sietää epämukavuutta tarvitaan sekä kisasuorituksissa että tiukimmissa harjoituksissa, ja se on taito jota jokaisen on mahdollista kehittää. Ymmärsin myös että itselleni vaikeinta ei ole pelkästään epämukavuusalueelle meneminen, vaan myös sieltä pois tuleminen. Todellisuudessa kukaan, varmasti edes kovimmat täydenmatkan pro-tason triathlonistit, ei kestä kipua, väsymystä tai muuta ikävää tunnetta loputtomiin, vaan välillä tarvitaan eriasteisia palautumisjaksoja, aivan samoin kuin työtäkin on tauotettava. Mutta itsenikin kaltaiselta suorittajalta se helposti unohtuu ja tuo säätely jää vajaaksi.

Kisoissa en oikein saa itsestäni kaikkea irti kun taas  harjoituksissa tuntuu joskus vaikealta lopettaa itsensä ruoskimista treenin loputtuakaan. Jos fyysisen epämukavuuden lisäksi joutuu kestämään vielä henkistä morkkaamista, ei ole mikään ihme ettei kyseiselle alueelle huvita mennä. Tästä Panukin on minulle puhunut ja ohjeistanut siirtämään harjoituksen jälkeen ajatukset kokonaan pois urheilusta. Se on ollut parhaimpia neuvoja joita olen koskaan saanut.

Tänään moni on jo päässyt aloittamaan kauden Vanajanlinnassa. Live-lähetyksiä seuratessa tuntui että olisi itsekin kiva olla paikan päällä aistimassa tunnelmaa. Oma kauden avaus on kuitenkin jo kahden viikon kuluttua Vantaan SM-sprintissä. Siellä tavoitteena on ensisijaisesti saada kisakokemusta ja hyvä harjoitus ennen kesän päätähtäintä, joka itselläni on aikaparannus Tahkon perusmatkalla. Kuitenkin kisa on aina kisa ja jonkinlaista henkilökohtaista onnistumista aina odottaa, vaikka miten ajattelisi starttia vain treeninä. Jonkin verran ajatustyötä on tehtävä myös omien odotusten kanssa, ettei vaatisi itseltään liikaa muttei myöskään vähättelisi mahdollisuuksiaan, kun takana on haasteellinen harjoituskausi jota varjosti keskivaikea masennusjakso ja syömiseen liittyvät kamppailut. Paljon olen kuitenkin taas oppinut itsestäni ja haluan vahvistua itsetuntemuksen ja -säätelyn osalta edelleen. Kun henkisellä puolella on paremmin varaa, uskon että pystyn antamaan myös fyysisesti itsestäni enemmän.