Tahko, savolainen perusmatka

Siinä se nyt on, meikäläisen kisakesä. Tahkon jälkeen tuntuu niin hyvältä että olisi ollut hauska kisata vielä Vierumäelläkin, mutta Janosikin kisaan on siitä vain viikko enkä halua ottaa riskiä etten ehdikään palautua riittävästi, vaikka tänä kesänä kisoista palautuminen onkin ollut huomattavasti nopeampaa kuin vuosi sitten.

Mutta sitten itse Tahkoon. Vuosi sitten tein siellä ensimmäisen perusmatkani aikaan 3:00:13 ja tänä vuonna tavoitteena oli luonnollisesti parantaa aikaa viime vuodesta. Omassa mielessäni haaveilin jopa 15 minuutin parannuksesta, joka olisi ehkä jollain tavalla ollut mahdollisuuksien rajoissa, mutta olisi vaatinut venymistä ja lähes täydellistä onnistumista joka osa-alueella. Niin hyvään onnistumiseen en tällä kertaa päässyt, vaan kellotin maalissa 2:52:05, mikä tiesi reilun 8 minuutin parannusta omaan ennätykseeni. Vaikka jäinkin aika paljon sekä kärjestä että toivomastani ajasta, niin olen oikeastaan silti tosi tyytyväinen suoritukseeni, sillä se oli henkisesti jo paljon vahvempi mitä edellisenä vuonna.

Valmistautuminenkaan ei mennyt aivan toiveiden mukaan. Kisaviikon alussa olin aika väsynyt, viikon puolivälissä pari päivää taas sen verran flunssainen että kevyet kisaan valmistavat treenitkin jäivät lyhyiksi, kun taas perjantaina olo parani muuten mutta vatsan kanssa oli ongelmia. Epävarmuus kisapäivän kunnosta laski itseluottamusta ja motivaatiota jonkin verran. Onneksi lauantaina napa alkoi taas vetää normaalisti eikä energian imeytymisessä ollut ongelmia suorituksen aikanakaan.

Matkustin Tahkolle perjantaina ja majoituin viikonlopun samassa mökissä kahden myös Tribaseen kuuluvan seurakaverin kanssa, joista toinen oli menossa täysmatkalle ja toinen puolikkaalle. Kävin kisakansliassa ilmoittautumassa mutta jätin kilpailuinfon väliin ja kävin sillä aikaa uimassa. Veden lämmöksi oli päivällä mitattu 21 astetta, mutta sen verran vilpoisalta tuntui uida ilman märkäpukua että aiemmista ajatuksistani poiketen päätin suosiolla vetää kisaan neopreenit ylle. Uinti tuntui hyvältä ja mielikin rentoutui hetken pulikoinnin jälkeen niin ettei unta tarvinnut illalla kauaa odotella.

Lauantaiaamuna hyvä fiilis oli kadonnut jonnekin. Kiukutteleva vatsa ja oma huolimattomuus edellisten päivien syömisisissä harmittivat kun muuten näytti että olosuhteet kisaan olisivat tänä vuonna todella hyvät. Sääennuste lupasi lämmintä ja aurinkoista, joskin tuulennopeus 5 - 6 m/s voisi haastaa varsinkin uintia ja pyöräilyä. Aamupäivän aikana vatsa sentään asettui, mutta hetkittäin olo tuntui hieman hentoiselta ja perusmatkan startin odottelu muistutti lähinnä teloitukseen valmistautumista kun en luottanut kroppani toimintaan.

Märkäpuvun pukeminen, uintiverryttely ja ensimmäisen geelin nieleminen tuntuivat kaikki hieman vastenmielisiltä. Viisi minuuttia ennen lähtöä kävelimme jonossa sillalle ja yhtäkkiä tuntui että kaikki ympärillä keinuu. Kysyin samassa lähdössä kisaavalta seurakaverilta Samilta heiluttaako tuuli siltaa vai pyöriikö vain minun päässäni, mutta Sami vain taputti olalle ja vastasi että kunhan pääsen ensimmäiselle poijulle niin siitä se lähtee rullaamaan. Eli ei armoa, huppu silmille ja luoti otsaan -mentaliteetilla veteen odottamaan lopullista tuomiota, eli sitä että edessä on taas vajaat kolme tuntia omaehtoista itsensä kiusaamista.

Ja aivan kuten Sami ennusti, vastenmielisyys katosi lähes samantien kun lähtömerkki pamahti. Epäonnekseni olin jättäytynyt lähdössä liian taakse ja edessä olevat uimarit muodostivat tiiviin muurin josta ei päässyt lävitse. Odotin että suma purkautuisi ja mahtuisin pujahtamaan uimareiden välistä, mutta kun näin ei näyttänyt tapahtuvan, lähdin kiertämään sisäreunan kautta ohi. Takasuoralla oli jo vähän paremmin tilaa, mutta Tahkolahtea kohti käännyttäessä sekosin suunnistuksessa ja ajauduin koko ajan liikaa oikealle. Veden lainehdinta ja erityisesti vasta-aurinko vaikeuttivat poijujen näkemistä, mutta myös omissa suunnistustaidoissani on selkeästi parantamisen varaa. Uintiin meni 21 minuuttia ja 21 sekuntia, hieman kauemmin kuin edellisvuonna.

Vaihdossa sain riisuttua märkäpuvun melko nopeasti, mutta käytin turhankin paljon aikaa naaman ja jalkojen kuivailuun. Ei pitäisi välittää siitä että kasvot ovat märät, vaan pitäisi iskeä kypärä päähän, numerolappu vyötärölle ja sännätä nopeammin pyörälle. Kengät odottivat polkimissa kiinni, mutta koska en vieläkään saanut aikaiseksi opetella kenkien virittämistä kuminauhoilla, ei pyöräilyn aloitus tälläkään kertaa ollut kovin lennokas. Vaihdossa käytin 3 minuuttia 9 sekuntia.

Pyöräilyosuus itsessään oli kuitenkin silkkaa nautintoa. Keskinopeus oli oman mittarin mukaan 33 km/h ja hitaampaa vauhtia ajavien puoli- ja täysmatkalaisten ohittelu nostatti fiilistä entisestään. Tahkon mäkisyys ei paljoa haitannut Jyväskylässä ajamaan tottuneelle. Lähdetpä lenkille mihin suuntaan tahansa, niin aina on muutama nousu vastassa. Varoin runttaamasta jalkoja ylämäissä hapoille ja alamäet taas painelin niin lujaa kuin pääsin. Ajofilosofiani on pyrkiä ajamaan mahdollisimman helposti, millä tarkoitan sitä että pyörityksen täytyy tuntua ikään kuin soljuvalta eikä kulmikkaalta runnomiselta, joka on mielestäni merkki siitä että vastusta on liikaa hyvän pyöritystekniikan ylläpitämiseksi. Toisaalta liian kevyellä välityksellä energiaa menee hukkaan kammen pyöriessä tyhjää tai ajaminen jää muuten vain sunnuntailenkkitehoille. Otin pyöräilyn aikana kaksi GU:n geeliä ja muistin myös juoda tasaisesti. Vaikka vauhtia oli nytkin ihan mukavasti, niin olisi silti hienoa päästä vähän kovempaa, lähemmäs sitä vauhtia mitä naisten kärki ajaa. Nyt 50 kilometrin taittamiseen kului aikaa 1:30:18.

T2 meni muuten sutjakasti, mutta lenkkarit saisivat sujahtaa nopeammin jalkaan. Joka kisassa olen ährännyt kurttuuntuvan iltin kanssa, joten ehkä tällekin asialle pitäisi tehdä jotain. Vaihtoaika 2 min 15 s.

Juoksu ei ollut tälläkään kertaa vahvaa nopeudessa mitattuna, mutta tunsin silti olevani henkisesti vahvempi kuin edellisvuoden kisassa. Painelin sellaista vauhtia kuin sillä kertaa jaksoin, ehkä parempana päivänä olisin päässyt kovempaa, mutta nyt ei ollut antaa enempää eikä se kuitenkaan saanut minua sättimään itseäni. Juoksun aikana join vain vettä ja kastelin sillä myös päätäni saadakseni viilennystä. Ilma oli melko lämmin mutta välillä puhalti vastatuuli. Askel askeleelta maali kuitenkin läheni ja lopulta reilut 11 km menivät aikaan 55:01.

Maalissa kuulin oman aikani 2:52:05. Olin siihen ensin aavistuksen pettynyt, mutta samalla tyytyväinen päästessäni seitsemänneksi, eli kuitenkin kymmenen parhaan joukkoon mikä oli yksi tavoitteeni. Olin myös iloinen ja tyytyväinen siitä että vatsa oli kaikesta huolimatta kestänyt ja kehoni jaksoi vaikka olin sen kuntoa epäillyt. Kaikkein onnellisin olin siitä että kisan aikana ei tainnut tulla yhtään "Olen surkea" -ajatusta, vaan pystyin ajattelemaan rakentavasti ja nauttimaan vahvuuksistani. Haluan yhä olla parempi, mutta samalla menestyminen on kuitenkin aika merkityksetöntä elämän isommassa mittakaavassa.

Juteltuani hetken tuttujen kanssa maalialueella lähdin vielä kisassa toiseksi tulleen Mira Leskisen ja viidenneksi sijoittuneen Susanna Huttusen kanssa tekemään loppuverryttelyä. Kärkinaiset, idolini. Voisinpa joskus saada nuo tytöt kiinni. Ja toisaalta ei kuitenkaan väliä, vaikken koskaan saisikaan. Ehkä ensimmäistä kertaa minusta tuntui oikeasti siltä että näin harjoittelun ja kilpailemisen hienouden laajempana kokonaisuutena, jossa kaikki koetut tunteet ja kohdatut tilanteet olivat yhtä arvokkaita ja oleellisia osana omaa kasvutarinaa.

Verryttelyn jälkeen kävin kisakeskuksen hotellilla suihkussa ja syömässä ja hain vielä pyörän ja muut tavarat vaihtoalueelta ennen vuokramökille menoa. Koomasin siellä ehkä kuuteen tai seitsemään asti, kunnes puolimatkalaisemme Risto saapui mökille ja lähdimme takaisin kisakeskukseen katsomaan oliko täysmatkan miehemme Hannu jo tulossa maaliin. Satuimmekin sopivasti samaan aikaan kisakeskuksen tuntumaan ja Hannu huikkasi kai puoliksi vitsillä minulle ja staminalaisia kannustamassa olleelle Sannalle että tulisimme saattamaan viimeiselle juoksukierrokselle. Meitä ei tarvinnut enempää yllyttää.

Oli mukava juosta kun ilma oli jo viilennyt ja sain viimein hörppiä huoltopisteiltä kokista jota en oman kisan aikanani ollut uskaltanut ottaa. Ihmiset kannustivat reitin varrella ja huoltohenkilöt veistelivät vitsiä tankkauspisteillä. Jalat tuntuivat taas kevyiltä ja tuntui kuin olisin voinut hölkätä loputtomiin. Kierros tuli kuitenkin täyteen ja ilta alkoi hämärtyä. Jääkaapissa odotti pari palaa itse tehtyä pizzaa jota en ollut aiemmin jaksanut syödä. Sekin maistui iltalenkin jälkeen paremmalta kuin pizza yleensä muuten maistuu. En jaksanut tänäkään vuonna iltabileisiin, vaan tein mökillä lyhyen lihashuollon ja painuin nukkumaan.

Nukkumisesta ei tosin tullut mitään elimistön käydessä yhä kierroksilla kisasta. Sinnittelin sängyssä viiteen asti ja nousin yhtä aikaa auringon  kanssa. Päätin lähteä ulos etten häiritsisi muita nukkujia. Tyyni ja äänetön Tahkolahti hohti viileässä aamussa, liikkeellä oli vain minä ja yksi koiranulkoiluttaja. Hölkkäilin sillan yli lahden ympäri ja pulahdin laiturilta uimaan. Olin onnellinen. Olin vapaa suorittamisesta, vapaa nauttimaan siitä että kehoni mahdollisti minulle asioita joista nautin.