Liikkumisen ilo

Nyt kun kesä on lopullisesti taittunut syksyyn, Slovakian matkan pölyt on puisteltu harteilta ja kotiin tuliaisena tuotu flunssakin on jo aikapäiviä sitten selätetty, on hyvä kääntää katse tulevaan.

Edessä on taas urheilun osalta erilainen vuosi, mutta tuskin siinä kuin millään muullakaan elämänalueella tarvitsekaan  kiertää samaa kehää. Tulevan talven aion harjoitella ilman valmennusta, sillä huonontunut rahatilanne pakotti karsimaan menoja. Rehellisesti on myönnettävä että myös motivaatio ohjelmoituun harjoitteluun oli alkanut rakoilla jo ennen kuin taloudelliset seikat löivät viimeiset naulat arkkuun. Toisaalta oli haikea jättää Tribase, olihan siellä tutuksi tullut tiimi joka antoi vertaistukea mihin tahansa mieltä askarruttaneeseen asiaan, sekä ammattimainen, kokenut ja kannustava valmentajapari jolta saattoi aina kysyä mitä tyhmempiä kysymyksiä tuntematta itseään tyhmäksi. Vuoden aikana opin paljon kestävyyskunnon rakentamisesta erityisesti lajin näkökulmasta ja korjasin monen monta pinttynyttä väärää käsitystä tai huonoa toimintatapaa, jotka olivat vaikeuttaneet harjoittelua ja hidastaneet kehitystä.

Enimmäkseen tuntuu kuitenkin vapauttavalta irtautua tavoitteiden asettamisesta ja puskemisesta niitä kohti. Lähestyin kilpailemista suunnasta joka ei toiminut itselläni, enkä pysty tai halua jatkaa enää samalla tavalla. Kadotin urheilusta sen asian joka puhutteli minua. Tavallaan alkoi tuntua ettei harjoittelemisessa enää ollut kyse vuoropuhelusta minun ja liikkumisen aikaansaamien tunteiden välillä, vaan sillä mitä itse tunsin oli yhä vähemmän sijaa ja palkitseva puskeminen kohti omia rajojaan muuttui huomaamatta suorittamiseksi ilman turhia kysymyksiä siitä miltä se itsestä tuntuu. Haluan tässä kohtaa täsmentää, korostaa ja alleviivata etteivät paineet missään vaiheessa tulleet valmennuksesta, vaan ne syntyivät oman pääni sisällä, joskin liian ahtaasti lähes pelkässä triathlonkuplassa eläminen myös ruokki niitä. 

Ehkä parasta ja tavallaan paradoksaalistakin on se miten innostavalta liikkuminen on alkanut tuntua sen jälkeen kun pystyin lopullisesti kohtaamaan väsymyksen suorittamiseen ja myöntämään etten tahdo sen enää olevan osa elämääni. Just do it, no excuses, no pain no gain... Psyykkisellä väsymyksellä ei ollut merkitystä, se oli vain osoitus lipsuvasta otteesta ja muistutus kirkastaa tavoitetta. Usein treeneissä oli liian laiska, liian helposti luovuttava ja liian haparoiva Kaisa. Mutta yritin uskoa, että jos vain jaksaisin keskittyä harjoitteluun vielä pikkuisen paremmin, voisin olla samanarvoinen muiden tätä lajia harrastavien rinnalla. Nyt kun tuo ajatus ei enää vaikuta taustalla, on helppo todeta että se oli todellakin väärä tulokulma urheiluun ja varma tapa polttaa itsensä loppuun.

Eihän mikään ole täysin mustavalkoista, sillä kuten sanoin, opin tavoitteellisen ja ohjelmoidun harjoittelun kautta tosi paljon kun siinä oli ulkopuolinen taho joka ohjasi tekemistä oikeaan suuntaan. Kyselin ja kyseenalaistin myös paljon ja tein joitain juttuja omalla tavallani. Siitäkin tosin kävin jatkuvaa painia päässäni, kuka oikein kuvittelen olevani tehdessäni omia ratkaisujani valmentajien pitkän kokemuksen kautta hioutuneita näkemyksiä vastaan. Jollain tavalla janosin jotain ulkopuolista hyväksyntää ja arvostusta urheilulleni, viime kädessä itselleni, kunnes siitä ei enää jaksanut välittää ja elämässä tapahtui muita asioita jotka avasivat silmiä näkemään ettei tämä tie veisi mihinkään.

Tuntuu vähän että enkö ole tätä samaa aihetta pyöritellyt jo aika monta vuotta, aina on luullut päässeensä lopullisesti irti ylisuorittamisesta vaikka todellisuudessa on päässyt irti vain jostain tavasta miten suorittaminen ilmenee, mutta sen syyt ovat jääneet selvittämättä. Enää en uskalla julistaa lopullista voittoa, mutta näen nyt ehkä hieman paremmin miten kujalla olin niin itsestäni, ihmisyydestä kuin urheilusta. Uskon että urheilu on pohjimmiltaan leikkiä, vaikka samalla se on myös joidenkin työ ja toisaalta sillä on  viattomana leikkinäkin kyky temmata ihminen laittamaan kaiken likoon, oli kyseessä pikkuinen kyläkisa tai maailmanmestaruus.

Tapoja ja syitä urheilla on varmasti yhtä monta kuin on urheilijaakin. Nyt minua innostaa ajatus itseni rajoille viemisestä, minun omien rajojeni, jotka minä itse voin määrittää, ja onnistumisen kokeminen jonka arvo ei millään tavalla vertaannu toisten ihmisten suorituksiin. Minua innostaa ajatus syksyisen luonnon keskellä liikkumisesta ja siitä että voin missä tahansa kohtaa lenkkiä pysähtyä aistimaan ympäristöäni ja tuntemuksia joita itsessäni herää. Minua innostaa vapaus nauttia liikunnasta niin kuin haluan ja kokeilla myös uusia lajeja. On hyvä huomata että se rakkain olemus jolla urheilu minulle näyttäytyi, ei ole sittenkään kadonnut minnekään. Nyt siitä on vain koitettava pitää parempaa huolta.