Lopputekstit

Aloitan toteamalla että blogi on ollut pitkään hiljainen. Itse asiassa tämänkin tekstin kirjoittamiselle oli vaihtoehtona poistaa koko blogi tuon hiljaisuuden turvin, sillä en ole löytänyt tarpeeksi hyviä syitä sen jatkamiselle. Ehkä näin käykin, mutta sitä ennen voisin kuitenkin kertoa miksi.

Alun perin ryhdyin pitämään blogia siksi että pidän kirjoittamisesta, ja omasta harrastuksesta kertominen tuntui aihepiirinä luontevalta. Melko pian huomasin että blogista tuli kuitenkin enemmän eräänlainen urheilijaidentiteetin elatusmalja kuin kiva kirjoitusprojekti. Urheilijaminä ei lopulta kehittynyt koeputkesta pidemmälle ja laboratorio alkoi tuntua ahtaalta elää. Vaikka olenkin vain suhteellisen myöhäisellä iällä aloittanut triathlonharrastaja, niin olen suhtautunut kestävyysharjoitteluun, kehittymiseen ja omiin tavoitteisiini lähes yhtä vakavasti kuin olisin ammattilaisurheilija, samalla tuntien enemmän riittämättömyyttä niin huippu-urheilijoihin kuin itseäni parempiin harrastajiin nähden. 

Keskimäärin tämän lajin harrastajat ehkä ovatkin hyvin pedantteja ja suorituskeskeisiä ihmisiä, sillä kestävyyslajeissa kehittymisen edellytys on kyky pitkäjänteiseen ja suunnitelmalliseen harjoitteluun, joka on sitä vaativampaa mitä pidemmälle kehityksessä mennään. Ja kyllähän kunnon kehittyminen on monella tavalla palkitsevaa, ja mielestäni siitä saa olla tyytyväinen ja miksei pikkuisen ylpeäkin. Näkisin että tavoitteellisessa kestävyysharjoittelussa, kuten muussakin urheilussa, ongelmia tulee silloin kun ihminen alkaa arvottaa itseään urheilun kautta, tai kun urheilun ja muun elämän asettamat vaatimukset ovat liian ristiriitaisia keskenään. Näin ainakin minulle taisi käydä.

Kestävyyslajeista kiinnostuin kai aikanaan siksi että varsinkin juoksun harrastamiselle oli nuoruudessani loistavat puitteet. Siellä missä vartuin, oli pitkä hiekkatie sekä risteileviä kinttupolkuja keskellä metsää, muttei sisaruksia, naapurustoa eikä oikein mitään muutakaan. Ehkä tämä on jälkeenpäin kehitetty tarina, mutta jotenkin koen että lenkkeily oli keinoni kestää ympäristön yksitoikkoisuutta ja toisaalta myös tapa nauttia luonnon tarjoamasta rauhasta ja kauneudesta. Yksinkertaisella logiikalla mitä paremmassa kunnossa on, sen pitempään jaksaa liikkua ulkona ja sitä vähemmän aikaa jää pyöritellä peukaloita kotona. Toisaalta se ehkä selittää myös sen miksi en ole luontaisesti oikein ikinä kasvanut varsinaiseen urheilukulttuuriin, kun metsässä ravaaminen oli paremminkin keino pitää pää kasassa ja liikkuminen itsessään tuotti iloa, tai ainakin endorfiineja. Olin aika ajoin melko masentunut ja juoksemisesta tuli sitten yksi selviytymiskeinoistani. Tutkitusti liikunta auttaakin moniin mielialaoireisiin ja varmasti siitä oli myös itselleni hyötyä, kunnes se alkoi rajata elämästä muita arkea tukevia asioita pois.

Huippu-urheilusta sanotaan, ettei se armottomuudessaan sovi kaikille, mutta ehkä sama pätee myös kilpakuntourheiluun, vaikka siinä mahdolliset paineet tulevatkin enemmän yksilön sisältä kuin ulkopuolelta ja kilpailun luonne on totisimmillaankin kaukana huippu-urheilumaailmasta. Silti urheilussa kehittyminen edellyttää myös harrastuspohjalla säännöllistä menemistä henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle, jolloin harjoittelu ei ole aina kovin mukavaa, mikä on ehkä haastavaa silloin jos myös pakolliset arjen velvoitteet ovat stressaavia ja ihminen joutuu vaatimustensa kanssa liian tiukille. Tässä tullaankin jo melko henkilökohtaisten kysymysten äärelle kuka kestää minkäkinlaista kuormitusta ja mihin omia resursseja haluaa käyttää, eikä niihin ole yksiselitteisen oikeita tai vääriä vastauksia, ainakaan yleispäteviä sellaisia. Esimerkiksi kuntoiluharrastuksena triathlon on aikataulullisesti ja fyysisestikin lähes kenelle tahansa mahdollinen, mutta ei silti ole eikä tarvitsekaan olla kaikkien juttu. Lisäksi toiset pystyvät paremmin pitämään lajin vain harrastuksena, mutta itse olen sen verran totalitaarisuuteen taipuvainen, että harjoitteluohjelman noudattaminen alkaa salakavalasti ohjata koko elämää. Urheilun suola toki piilee siinä, ettei kehitys lopu koskaan, mutta minulle se tarkoittaa myös sitä että koko ajan on vähän janoinen ja tyytymätön olo.

Kärsin edelleen masennusoireista, mutta lapsuus- ja nuoruusajoista poiketen olen löytänyt niihin muutakin hoitoa kuin lenkkeilyn. Suorituskeskeisyys ja urheileminen yhtenä sen ilmenemismuotona ovat olleet minulle tyypillisiä selviytymiskeinoja, mutta niille ei ole enää yhtä suurta tarvetta kuin aiemmin. Vaikka urheilu on antanut valtavasti myös hyviä asioita, niin se ei ole ollut kovin hyvä jättämään tilaa toipumiselle, jonka edellytyksenä on omille surun ja epävarmuuden tunteille suostuminen. Kovaa urheileminen vaatii päältäkin kovuutta, jota on vaikea ja mielestäni kyseenalaista etsiä itsestään kun mieli on hauras ja tarvitsisi lupaa hellittää. 

Olen omalta kohdaltani muutenkin pohtinut sitä millaisia asioita arvostan ja olen ehkä tässä asiassa palaamassa takaisin juurilleni. Liikun koska nautin siitä ja liikun tavoilla joista nautin, jättäen myös elämälle liikkumavaraa. Tällä hetkellä motivoidun liikunnassa sellaisista tavoitteista jotka ovat täysin itseni määrittämiä ja jotka eivät edellytä voimakasta sitoutumista.