Ironman Tahko 14.8.2021

Kisarapsoja on aina mukava lukea, joten kirjoitan nyt omani viime kahden päivän takaisesta Tahkon Ironmanista. 😁 Kyseessä oli ensimmäinen täysmatkani ja samalla kolmas triathlonkisa Tahkon kumpuilevissa maisemissa. 

Viimeksi kilpailin Tahkolla 2018 savolaisella perusmatkalla, jonka jälkeen pidin välivuoden kilpailuista. Olin henkisesti loppu siihen ristiriitaan, että halusin menestyä lajissa mutta tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta enkä uskonut itseeni. Kuitenkin kesällä 2019, kun tuli tieto Suomen ensimmäisestä Ironman-tapahtumasta, ajatus ensimmäisestä omasta täysmatkasta Suomen ensimmäisessä Ironmanissa tuntui niin hienolta, että päätin ilmoittautua mukaan, vaikka olin välivuoden aikana miettinyt jopa harrastuksen lopettamista. "Apua, mä ilmoittauduin täysmatkalle!" Yritin valmentautua aluksi omin opein, mutta kun keväällä 2020 korona sulki uimahallit ja kuntosalit, eikä ollut lainkaan varmaa olisiko kesällä mahdollista järjestää kilpailuja, harjoittelun suuntaviivat sotkeutuivat enkä tiennyt miten muuttuneessa tilanteessa pitäisi toimia. Jälkeenpäin ajatellen minun kannalta oli hyvä, että kilpailu siirtyi vuodella eteenpäin ja huipputriathlonisti Kaisa Sali sattui aloittamaan syksyllä 2020 triathlonin etäryhmävalmennuksen, johon pääsin mukaan. 💙 Vaikka olen pyörinyt lajin parissa vuodesta 2015, olen edelleen aika aloittelija (ainakin pitkillä matkoilla) ja omat suuntaviivani olisivat vieneet lähinnä metsään. Kaisan valmennuksessa pystyin nostamaan omat treenimäärät 10-15 tuntiin viikossa ja luottamaan siihen että teen tavoitteen kannalta oikeita asioita.

Syksyn ja talven harjoittelu sujui enimmäkseen hyvin, mutta välillä kokonaiskuormitus pääsi liian kovaksi ja olin todella väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Suhtauduin harjoitteluun todella tunnollisesti ja kyselin jatkuvasti tarkennuksia ja muokkausvaihtoehtoja treeneihin, jos en pystynyt toteuttamaan niitä ohjelman mukaan. Jälkiviisaana ymmärrän, että rennomminkin olisi voinut ottaa.  Olinhan aloittanut syksyllä opiskelun ja mielen päällä pyöri muitakin asioita. Mutta onneksi väsymys ei johtanut vammoihin tai loukkaantumisiin, ja pysyin muutenkin terveenä. Keväällä ja kesällä alkoikin olla silloin tällöin jotain pientä, joko huonosti nukuttuja öitä, pieniä alaselkä- ja jalkavaivoja, jotka eivät kestäneet kauaa mutta napsivat muutamia avainharjoituksia pois. Uinti tuntui alkukesästä vaikealta, mutta untivalmentaja Antti Rantasen tekniikkatunneilla sain sen sellaiseen kuosiin, että pystyin luottamaan selviytyväni uintiosuudesta. Muutaman tunnin IM-spesifit pyöräharjoitukset, jotka olivat reippaampia kuin pk-pitkikset, jäivät yhtä lukuunottamatta tekemättä kun osa niistä meni päällekkäin kisojen kanssa tai oli joku vaiva, joten kehon totuttaminen suuriin hiilihydraattimääriin jäi hieman heikoille kantimille ja lyhyempien kovien treenien varaan. Elokuun lähestyessä aloin hermoilla olenko sittenkään treenannut tarpeeksi, vaikka Kaisa vakuutti ettei hätää ole. Kisaviikon maanantaina ja tiistaina jännitin kisaa kuin teloitusta, mutta keskiviikosta eteenpäin fiilis olikin innokas ja odottavainen; kyse ei kuitenkaan olisi vain pelkästä kunnosta, vaan siitä, miten päättäväinen olen ja kuinka selvitän vaikeat hetket. Vain osallistumalla saisin sen selville.

Saavuimme miehekkeeni kanssa Tahkolle perjantaina. Pysähdyimme matkalla Kuopiossa ottamassa kyytiin Zipp808-takakiekon, jonka olin sopinut ostavani eräältä ihailemaltani Lotalta, tutulta TriBasen ajoilta, mutta en ollut päässyt aiemmin hakemaan. Perillä Tahkolla heitimme pyörän huoltotelineeseen ja ryhdyimme vaihtamaan kiekkoa, kunnes huomasimme että jarrujen säätö vaatikin torxipään eikä kuusioavainta. Onneksi Lotan tuttu oli pitämässä pyöränhuoltopistettä, ja pääsin lyhyellä jonotuksella vaihdattamaan kiekon ja tarkistuttamaan vaihteet. Huollossa kävi myös ilmi, että ketju oli liian pitkä, ei siis löysä, vaan pitkä. Arvatkaapa vaan kuka sen ketjun on joskus vaihtanut... 😅 Kiertelin odotellessa merchandisen ja ostin hupparin ja irtohihat, joissa luki Ironman. Päätin laittaa ne pyöräilyyn muistuttamaan minua tavoitteestani. Huollon jälkeen ehdin ajaa pienen lenkin pyörällä ennen kuin tapasimme Kaisan treeniryhmäläisten kanssa. Kaisa antoi viime hetken vinkit kisaan ja toivotti tsemppiä. Miitin jälkeen kävin vielä uimassa ja viemässä pyörän vaihtoalueelle. Illalla valmistelin vielä juomat ja geelit tulevalle päivälle jääkaappiin odottamaan. Yö meni rauhallisesti ja keskityin nauttimaan siitä, että voin nukkua vielä yhden yön kivuttomalla ja rennolla kropalla! Kisan jälkeen näin ei varmasti olisi.

Lauantaina heräsin jo ennen kelloa ja söin aamupalaksi riisipuuroa, mehukeittoa, punajuurishotin ja proteiinijuoman. Puin kuudelta kisapuvun ja suuntasin vaihtoalueelle, jossa laitoin veteen liuotetut geelit sisältävän pullon ja omat vesi- ja ureheilujuomapullot valmiiksi pyörään. Jätin varmuuden vuoksi juoksun special needs bagiin kuivat varasukat, särkylääkkeen ja omaa urheilujuomaa. Vieläkään ei jännittänyt pahemmin, mutta tuntui hieman epätodelliselta että oikeasti kohta uisin melkein 4 km, pyöräilisin 180 km ja juoksisin vielä maratonin... Seuraavaksi kävelin kisakeskukseen, jossa kulutin aikaa tekemällä muutamia dynaamisia venytyksiä ja käymällä kaksi kertaa vessassa. Puoli kahdeksalta kiskoin märkäpuvun ylle, vartin ennen starttia otin geelin ja kymmenen minuuttia ennen lähdin jonottamaan. Sain mieheltä pusun ja onnen toivotukset kisaan. Sitten olinkin jo lähtöviivalla ja matka alkoi.

Uinti meni omaan tasooni nähden hyvin: ensimmäisen suoran sain uitua rauhallisesti ja poijujen vierestä kaartelematta liikaa. Takasuoralla tuntui hieman pitkäveteiseltä, mutta ei raskaalta. Kolmas, viimeinen ja pisin suora oli hankalin suunnistaa, poijut jäivät vastavaloon ja porukkaa oli ympärillä aika paljon. Sillan jälkeen ajauduin liikaa vasemmalle ja jouduin korjaamaan suuntaa, mutta lopulta pääsin vaihtoon 1 h 25 min 37 sek. uintiajalla. Ensimmäisenä riensin vessaan ja nestettä lähti kropasta vaikka kuinka paljon. Sitten pyörälle, jossa kuivasin jalat ja puin irtohihat. Vaihto oli hidas, 7 min 34 sek, mutta syytetään vaikka yksiosaista hihallista pukua jonka riisuminen ja pukeminen märkänä oli tuskallisen hankalaa. 😂

Pyöräily oli päivän raskain osuus. Lähdin rauhallisesti ja kiireettä, mutta ekan kympin jälkeen aloin taas hermoilla peesiväleistä ja ohittelin muita turhan herkästi. Oli yllättävän vaikea löytää sopivaa ajorytmiä, kun yritti itse ajaa ylämäet hiljaa ja alamäet kovaa, samalla kun osa tuuttasi ylämäissä ohi ja lasketteli jalka suorana alamäet, niin että jouduin itse ohittamaan. Nivusessani oli kipeä ihonalainen patti joka hankasi satulaan ja vaikeutti rentoutumista. Muistin kuitenkin syödä ja juoda suunnitelman mukaan ainakin pyöräilyn puoleen väliin, jonka jälkeen en enää pysynyt kunnolla perässä mitä olin ottanut missäkin vaiheessa. Tehot tippuivat enkä pysynyt tavoitewateissa. Tuuli haastoi ajamista, mutta vettä ei vielä satanut tummista pilvistä huolimatta. Väsytti ja sattui. Oli pakko turvautua pahanmielen Pätkis-patukkaan, jonka olin varannut huonolle hetkelle. Ei se paljoa lohduttanut, mutta auttoi jaksamaan. Haaveet kuuden tunnin pyöräajasta karisivat, samoin kuin unelma 12 tunnin kokonaisajasta. Pyöräilyyn meni lopulta 6 h 18 min 41 sek. 

Saavuin T2-vaihtoon väsyneenä ja minulla oli pissahätä. Tyhmänä yritin kuivata jalkoja ennen sukkien ja lenkkareiden laittoa, samalla kun taivas aukesi ja alkoi sataa. Sitten yritin tunkea geelejä numerovyöhön, mikä olikin hankalaa. Sain kaksi laitettua ja loput pistin puvun taskuun. Terävämpi tyttö olisi leikannut vaihdosta pari kolme minuuttia pois, mutta minkäs teit, kun ajatus ei kulkenut. Lopulra juoksin vessaan, taistelin puvun alas, lorotin paljon, taistelin puvun ylös, ja lähdin hoipertelemaan juoksuosuudelle. Vaihtoon tuhrautui melkein 8 minuuttia. 

Juoksu alkoi todella nihkeästi. Pyörän jälkeen energiat tuntuivat alhaisilta ja lisäksi sateessa tuli hieman viileä. Kävelin ylämäet ja huoltopisteet, välillä muutenkin. Mietin vakavissani keskeytystä ja olisin halunnut päästä saunaan ja syömään. Päätin kuitenkin että mennään nyt tämä eka kierros loppuun ja katsotaan sitten. Ajattelin että tämä on kyllä viimeinen täpäri jolle lähden. "No jos tämä on ensimmäinen, viimeinen ja ainoa, niin harmittaisi varmaan jos en taistelisi loppuun", mietin. "Pääsen helpommalla kun nyt vaan kärsin kerralla tämän leikin johon ryhdyin." Lopulta sade lakkasi ja fiilis parani. Jaksoin juosta reippaammin, vaikka edelleen kävelin huoltopisteet samalla kun join tai söin. Henkisesti auttoi kun keskittyi matkaan huoltopisteeltä toiselle, kierrokselta kierrokselle, kilometri kilometrilta. Mies oli reitin varrella kannustamassa ja vaihdoimme pusut aina kun näimme. Myös Kaisa Sali kierteli reitin varrella, samoin kuin kisoja seuraamaan tulleet seurakaverit. Kannustus auttoi tsemppaamaan, mutta välillä se myös ärsytti. Vaikeina hetkinä mietin teenkö tätä itseni vai muiden takia; onko minun päästävä maaliin jotta en nolaisi itseäni vai siksi että itse haluan tätä? Tajusin että en tee tätä muiden arvostuksen tai odotusten takia, vaan siksi että itse haluan. Lisäksi tiesin, ettei kyse ollut siitä jaksanko maaliin, vaan tahdonko maaliin. Minä tahdoin, vaikka aika tulisikin menemään reilusti yli 12 tunnin. 

Käytin juoksuosuudella reilusti aikaa. Vaihdoin jopa neljännelle kierrokselle kuivat sukat, kun jaloissa alkoi tuntua hiertymää, ja ennen maaliin tuloa kävin nappaamassa special needs pussista Stamina TC:n logolla varustetun juomapulloni, jota en lopulta tarvinnutkaan Gatoraden toimiessa vatsalleni ihan hyvin, ja särkylääkkeen jota arvelin tarvitsevani tulevana yönä. Harmi vain, että tunnearvoa sisältänyt Swissman x-treme triathlonin pullo tippui pyöräilyosuudella. Uhrauksia on joskus tehtävä. Maratonin hölkkäilin ajassa 4 h 42 min 47 sek. Juoksu meni siis retkeilyn puolelle, mikä toisaalta harmittaa vaikka samalla olen hiton ylpeä siitä, että selätin vaikean vaiheen ja taistelin maaliin. Siitähän Ironmanissa on lopulta kyse, itsensä voittamisesta ja sisukkuudesta. Maaliin pääsy tuntui hyvältä ja ansaitulta. Neljä maagista sanaa kuuluivat kaiuttimista: "Kaisa, you are an IRONMAN!!" Koko reisuun meni 12 h 42 min ja 31 sekuntia. Tärkeintä oli kuitenkin saada se Finisher-paita, jonka menettäminen Lahdessa oli jäänyt hampaankoloon.

Kisan jälkeen maaliin tulleille tarjottu pikkupitsa ja pastasalaatti maistuivat hyvin, mutta itselleni palkinnoksi ostamiani irtokarkkeja ei geelien jälkeen tehnyt yhtään mieli. Lämmitimme mökkihuoneistossa saunan ja sain nauttia illan sankarina olemisesta. Yöllä oli vähän vaikea löytää rentoa nukkuma-asentoa, ja sunnuntaina oli aika kankea olo. Näimme ennen palkintojen jakoa vielä Kaisan ja ryhmäläisten kanssa ja kertasimme kisasuorituksiamme. Yksi meistä oli saanut Kona-paikan, ja myöhemmin saimme kuulla toisenkin ryhmästä päässeen Hawaijille. Kisaväsymys unohtui nopeasti ja huomasin itsekin haaveilevani jo seuraavasta täysmatkasta. Tämä oli hyvä harjoitus, vuoden päästä voisi mennä sitten oikeasti kisaamaan itseään vastaan, ehkä alittaa se 12 tuntia! 😉